lauantai 29. syyskuuta 2012

Lue vielä hetki


Esikoinen lähti miehensä kanssa konserttimatkalle Helsinkiin ja minä pääsin lapsenvahdiksi. Samaan kohtaan sattui tyttärenpojan yhdeksäs syntymäpäivä.

 Nuorella miehellä oli vain yksi lahjatoive, polttomoottorikäyttöinen, kauko-ohjattava auto. Hän ei ilmeelläkään näyttänyt pettymystään kun mamman paketista paljastui pyjama ja lastenkirja. Vaikutti jopa iloiselta, puki pyjaman päälleen ja luki kirjan saman tien.

Sankarin isosiskon kanssa pohdimme kaikenlaista. Hän kertoi itselleen tärkeästä asiasta, jota eräs toinen sukulainen "Ei voi ymmärtää, kun on niin vanha". Minä sanoin, ettei vanhuus tee kenestäkään ymmärtämätöntä, päinvastoin. Vanhat ihmiset voivat olla paljon avarakatseisempia kuin nuoret, vanhat ovat jo nähneet niin paljon. Ymmärtäminen on persoonallisuudesta kiinni, jos ei ymmärrä vanhana ei ole nuorenakaan ymmärtänyt.

Mistä lapsille syntyy käsitys siitä, että vanhat eivät tajua mistään mitään? Syntyisikö siitä, että me vanhemmiten mielellämme huomautamme miten emme enää pysty emmekä käsitä kun olemme jo niin vanhoja?

Illalla saattelin lapset nukkumaan ja luin heille Ella-kirjaa, "Ella ja äf ykkönen". Ääneen lukeminen on mukavaa, sitä mukavampaa, kun kuulijakunta on kiitollista.
Sitä vain ihmettelen, että miksi kirjailija Parvela, opettaja sentään, käyttää sellaista sanaa kuin "porukka". Ihan teki pahaa sanoa se ääneen ja melkein ryhdyin opettamaan lapsia, että älkää ikinä käyttäkö tätä sanaa missään, se on huonoa kieltä. Laittavat raukat vielä ylioppilasaineeseensa ja se on siinä sitten, mahdollisuudet menneet. Sain pidäteltyä, mutta vieläkin mietin, että olisi pitänyt.

Lopetin kohtaan, jossa Ella ja kumppanit pääsivät pälkähästä.

- Lue vielä.
- Jos ei nyt enää, sisko nukkuu jo.
- Ei sitten. Hyvää yötä.
- Hyvää yötä. En ole täällä aamulla kun heräät, isä ja äiti ovat sitten jo kotona. Nuku hyvin. Hyvää syntymäpäivää.

Otin oman iltalukemiseni ja vetäydyin sohvalle odottamaan kotiintulijoita. Sain seurakseni Äkäisen Pienen Koiran, joka kaivautui saman peiton alle ja asettui jalkojeni päälle nukkumaan. Alakerrassa Iso Vanha Koira huokaili ja vaelteli eteishallissa etsimässä parasta makuupaikkaa. 
Rankka sade piiskasi suuren, vanhan talon kattoa.

Pieni koira nukkui niin sikeästi, hievahtamatta, että minun piti välillä tunnustella, onko se edes hengissä.

Yöllä kun ajoin kotiin, sade oli laannut ja oli täysikuu.

Kotona Nonna tutki minua kiivaasti ja epäluuloisena kuin mustasukkainen aviomies: missä sinä olet ollut, kenen kanssa?





torstai 27. syyskuuta 2012

Kaukana kavala maailma

Kaksi viikkoa sitten tähän aikaan makasin kylpyammeessa. Tunsin oloni kurjaakin kurjemmaksi ja kokeilin, josko lämmin vesi auttaisi siihen. Auttoi se vähän, mutta olin joka tapauksessa sairastunut tänä syksynä jylläävään inhottavaan flunssaan.

 Seuraavat päivät yritin selviytyä välttämättömistä töistäni ja selvisinkin, vaikka noloja tilanteita ei voinut välttää: istuin haastattelemassa Arvovaltaista Herraa, välissämme kahvit ja korvapuustit ja minulla alkaa räkä valua niin vastaansanomattomalla voimalla, että hyvä kun ehdin pyydystää sen nenäliinaan ennen kuin se oli pöydällä.

- Anteeksi nyt, mutta minun on ihan pakko niistää, ähkin liinani takaa ja Arvovaltainen Herra nyökkää suopeasti ja sanoo, että ilman muuta vaikka ihan varmasti jo näkee itsensä tautivuoteella kaikki tärkeät tapaamiset missattuina.

Kun sitten sain välttämättömät työni tehtyä, pakkasin itseni ja koiran autoon ja ajoin maalle. Raikas maalaisilma parantaisi. Kuin myös se, että jätin kannettavan kotiin ja päätin elää kuin erakko, mistään tietämättä, selvää ottamatta ja ketään tapaamatta.





Ensi töikseni minun piti vähän somistaa. Menomatkalla ajoin Laitilan Agrimarketin kautta ja siellä myytiin pieniä syklaameja eurolla kappale. Ostin niitä kolme, hain metsästä vähän sammalta ja jäkälää lisäksi ja tein salin ikkunalle pienen asetelman.

    
 Vanhan Maatilan keltaisessa makuukamarissa nukkuu hyvin ja sikeästi. Eräänä aamuna heräsin kello 6.15 siihen, että pilkkopimeällä pellolla jyrisi traktori. Naapurin aamuvirkku isäntä siellä jo järjesti rehupaalejaan, jotka edellisenä iltana oli käynyt tekemässä. Toki ymmärrän, että 6.15 on maaseudulla täyttä työaikaa ja ymmärsin olla häpeissäni siitä, ettei meillä vielä valo kajastanut mistään ikkunasta.



Tiistaina kävin sentään ratsastamassa, sen verran tapasin ihmisiä. Tämä kuva on muutaman vuoden takaa, mutta siinä on kuitenkin suosikkipoikani Heimir. Kysyin taannoin Jaakkolan tallin Mariannelta, saisinko ratsastaa Heimirillä joka kerta ja Marianne lupasi. Olen siitä tosi onnellinen, sillä olin jo vähän kyllästynyt vaihtamaan hevosta. Se on vähän niin kuin vaihtaisi alvariinsa miestä, vaikka yhdenkin opettelussa on työtä kylliksi.  



Luumut olivat kypsyneet.
Kun ostimme Vanhan Maatilan, sen vanhat luumupuut olivat pelkkä villiintynyt pusikko, josta ei tiennyt, mitä se oli saatikka että siellä olisi kasvanut jotain syötävää. Raivasin puskat, jätin muutamia runkoja jäljelle ja pidin ympäristön siistinä. Parin kevään päästä puihin tuli muutama valkea kukka, seuraavana vuonna enemmän ja sitten jo muutama luumu. Nyt puut kantavat runsaasti hedelmää ja luumut ovat todella mehukkaita ja hyviä. 

Korjasin muutakin satoa: pakastin persiljaa ja ruohosipulia koko talven tarpeisiin. Kävin myös sienessä ja löysin enemmän ja nopeammin suppilovahveroita kuin koskaan ennen.


Tein käsitöitä. Virkkaan peittoa isoäidinneliöistä. Peitto valmistuu tai ei valmistu, pääasia, että käsillä on tekemistä ja värit ovat kauniita.


Luin.

 Anna Kortelaisen Naisen tie eli L.Onervan kapina oli hyvin mielenkiintoinen. Kirja kertoo lähinnä L.Onervan nuoruusvuosista ja antoi paljon uutta tietoa tuosta monilahjakkaasta naisesta.

Olen taipuvainen ihastumaan kirjailijoihin ja muutamat heistä, kuten Aino Kallas ja Kalle Päätalo ovat kulkeneet pitkäänkin mukanani. L.Onerva ei kuitenkaan koskaan ole sytyttänyt, ei muuten kuin historiallisen sijaintinsa kautta, sen elämänpiirin jossa hän vaikutti ja joka minua muuten kiinnostaa. Ihailla häntä kuitenkin täytyy, niin sinnikäs ja rohkea hän oli.

Kuinka paradoksaalista oli sitten se, että tuo rohkea uuden ajan airut, vapaa sielu, suljettiin vuosiksi lukkojen taakse mielisairaalaan.

Keski-ikäisen lapsuusmuistoihin Onerva kuuluu: radiosta, jossa siihen aikaan oli tai tuntui olevan vain yksi kanava, tuli usein joku:"Leevi Madetojan sävellys L.Onervan tekstiin".


Yksi minua erityisesti koskettava kohta kirjasta löytyy. Onerva kirjoitti Helsingin Sanomiin vuonna 1918 otsikolla Taiteilijain puolesta mm. seuraavaa:
"Kuinka moni alkujaan hieno ja lahjakas runoilijasielu on aineellisten olosuhteiden painostuksesta joutunut esim. sanomalehtityöhön, joka on jokaisen kirjailijan lähin ammatillinen siwukäsityö! Hän aikoo tehdä sitä ensin wain muun ohella lisätulokseen, mutta se wiekin koko ihmisen ja, mikä pahempi, se murentaa rikki mielikuwituksen, runoilijan ainoan pääoman. Mikä tragiikka!"

Voi Onerva, miten oikeassa olet! Sanoo tämä alkujaan hieno ja lahjakas runoilijasielu...

Toinen maaseutuviikolla lukemani kirja kertoi rahan maailmasta. 1993 ilmestyneessä kirjassa esitetään yksi näkökulma siitä, miten Skop 1980-luvulla keinotteli rahamarkkinoilla, onnistui ja epäonnistui ja veti mukanaan suuren joukon syyttömiä ja harhaanjohdettuja ihmisiä.

 Kylmäävää luettavaa. Erikoisesti kirjan lopusta löytyvät Björn Wahlroosin sanat: "Tätä maata on johdettu huonolla informaatiolla, ohuella ammattitaidolla, amatöörimäisesti. On aivan uskomatonta, miten vähän keskimääräinen keskuspankin johtokunnan tai valtioneuvoston jäsen näyttää tajuavan taloudesta. On ihmeellistä, että joku voi asettaa kysymyksiä sellaisella olettamuksella, että meillä istuisi päättävillä paikoilla "hyvin informoituja", ammattitaitoisia, kansainvälisessä tietovirrassa istuvia ja siitä ymmärtäviä henkilöitä! Kuva Suomen Pankin erinomaisen ammattitaitoisista johtajista on käsittämätön."

Tämän Wahlroos sanoi 20 vuotta sitten. Nythän kaikki on toisin, onhan?


 



perjantai 21. syyskuuta 2012

Onko tämä oikeaa työtä ensinkään?


Tänään on kansallinen etätyöpäivä. En voinut viettää sitä, sillä työtäni on vaikea viedä etäälle.

Tai sitten olen käsittänyt jotain väärin.

Sana etätyö sisältää oletuksen siitä, että oikeaa työtä tehdään aina jossain muualla ja vain poikkeustapauksissa, kuten tänään, kotona. Etätyötä siis tehdään kotona. Siinä ei kuulosta olevan järkeä minkäänlaista.

Milloin asiat menivät näin hullusti? Koska kodista tuli paikka, jossa ei tehdä mitään oikeaa eikä tarpeellista? Kun ihmisten elämä kuitenkin todella pitkään keskittyi kotiin ja sen lähipiiriin.




Tässä olen leikisti etäällä töissä, Muumipapan kirjoituskoneen ääressä Muumitalossa Naantalissa. Oikeasti minä tietysti kirjoitan täällä Ruusupensaan takana kuten olen tehnyt viimeiset 25 vuotta. Virallisen määritelmän mukaan olen etätyöläinen. Alan asiantuntija oikein.

Tiedän, että monet haaveilevat etätyöstä eli työskentelystä kotona. Sitten kun he onnistuvat saamaan etätyötä, heillä onkin kova tarve todistella, miten siihen varmasti menee yhtä paljon aikaa kuin oikealla työpaikalla olemiseen. Mikä ei ole totta.

Otetaan esimerkiksi freelancetoimittaja, sellainen kuin minä. Jutelkaa jonkun minunlaiseni kanssa ja me valitamme oitis, miten hirveät kiireet ja paineet puskevat koko ajan päälle, työtä tehdään aivan älytöntä tahtia ja mikä hulluinta, mitään tästä kaikesta ei jää käteen.

Höpöjuttuja. Kirjoittamisesta maksetaan huonoimmillaankin sen verran, että jos kieli vyön alla painaa aamusta iltaan siitä on ihan pakko jäädä jotain. Rahasta nyt puhutaan.

En koskaan usko, kun joku kotona työskentelevä jutustelee säännöllisistä työajoistaan ja ruokatunneistaan ikään kuin oikeasti kykenisi istumaan työpöytänsä vieressä kahdeksasta neljään ja tekemään tehokasta työtä.

Mutta mitä siitä sitten? Mitä väliä käytetyllä ajalla on jos tulosta kuitenkin syntyy?

Jos minä saisin päättää, niin tekisin kaikki työni urakkapalkalla. Annetaan urakka, otetaan urakka ja saadaan sovittu palkkio kun työ on tehty. Riippumatta siitä, menikö siihen viisi tuntia vai viisi päivää.

Aika ei ole kenenkään omaisuutta, ei sitä voi myydä. Työtä voi.





lauantai 15. syyskuuta 2012

Aino Kallaksen jäljillä Tartossa




"Kuinka hajaannuttava on tämä kevät talon rakennuksineen minulle ollut! Maalareita, rakennusmestareita, värinäytteitä, keittiön helloja, navetan pohjapiirustuksia, huonekaluja, mutta ei keskitystä minkäänlaista." Näin kirjailija Aino Kallas kirjoitti päiväkirjaansa 4.6.1914. Perhe oli ostanut tontin vähän Tarton ulkopuolelta ja rakennutti siihen taloa, johon he muuttivat syyskuussa -14.

Talo on yhä jäljellä. Minä ja Raine kävimme katsomassa sitä kesällä.


Taloon muuttaessaan Aino oli 36-vuotias neljän 4-14 -vuotiaan lapsen äiti.

"Talo on suuri, niin suuri, että siellä voi olla yksinkin. Niin paljon tilaa, niin paljon huoneita. Mukavaa, hyvää kaikki, kaunista myös ---. Kaupunkiin kolmen virstan matka, jonka sentään kuljen joka päivä. Lapsilla on hyvä olla, kauniit, valoisat huoneensa ja ulkosalla työtä. Iltapäivisin he keräävät lastuja ja kiviä. Hillar on aamusta alkaen ulkona. Ja meillä on kotieläimiä! Hevonen, lehmä, kaksi kanaa, kaksi kukkoa ja valkea kissa," Aino kertoo kirjeessä lapsuudenystävälleen Ilona Jalavalle 21.10.1914.

Joulukuun 17. hän kirjoittaa sisarelleen Helmille: "Olemme yhä hyvin tyytyväisiä taloomme, vaikka teitten huonouden takia pääsy kaupunkiin aika ajoittain on vaikea. Lapset lähetämme nyt enimmäkseen hevosella kouluun. Asuntomme on vain ikävä kyllä puolivalmis, mutta toivottavasti voin kevättalvella tuoda huonekalut Suomesta. Hyvin hauska ja kodikas on alahalli, joka on sisustettu vanhaan virolaiseen tyyliin. Ruokasalissa seisoo isovanhempain kaunis ruokakaappi. Myös boudoiri keltaisine sisustuksineen on hyvin onnistunut. Sali ja minun huoneeni ovat aivan tyhjiä vielä."

Kirjailija sai odottaa oman huoneensa valmistumista kauan. Vasta syyskuussa 1918 hän voi kirjoittaa Helmi Krohnille: " Minulla on nyt oma kaunis huoneeni yläkerrassa, jonka vasta tänä kesänä panin kuntoon, sen oltua romuhuoneena kaikki nämä vuodet. Niin on nyt minullakin vihdoin rauhallinen työhuone." 

Ilo omasta huoneesta jäi lyhyeksi, sillä jo seuraavana vuonna Kallakset muuttivat ensin Helsinkiin ja sitten Lontooseen. Talosta luovuttiin.


Oma talo ei juuri tuonut onnea Aino Kallaksen elämään. Paljon myöhemmin hän totesi, että vaikka talo oli kaunis, hän ei ole missään viihtynyt niin huonosti kuin siellä. Syitä oli useita. Ensimmäinen maailmansota oli käynnissä ja saksalaismiehityksen uhka sai ihmiset pelkäämään ja valmistautumaan välillä pakomatkalle. Elämä oli kaikin puolin epävarmaa, mutta suurin syy viihtymättömyyteen tuli sisältäpäin. Kallasten avioliitto oli kriisissä,  Aino tunsi, ettei rakasta miestään enää ja haikaili muiden miesten perään. Tuskin hän itse olisi nimittänyt tunteitaan haikailuksi, kaikki olivat vakavasti otettavia, kohtalon sanelemia rakkauksia. Aino lähti välillä pois kotoa ja eli Helsingissä lyhyen ja ehkä hiukan yksipuolisen romanssin taidemaalari Janis Rozentalsin ja sitten runoilija Eino Leinon kanssa.



 Näillä portailla uskon Ainonkin joskus istuneen ja katselleen pihaansa, jonne he istuttivat paljon puita ja pensaita. Haluan uskoa, että ainakin jotkut pihapiirin suurista puista ovat yhä niitä samoja.

Talossa on Kallasten jälkeen ollut muun muassa tuberkuloosiparantola. Nyt siellä ei ole mitään ja pihapiiri on villiintynyt.


Syntymäpäivänään, 2.8.1915 Aino kirjoittaa päiväkirjaansa: " Eilen sietämätön päivä - aamusta alkaen. Illalla seisoin loggiassa, terävä kuu kumotti, koira haukkui, naapurimme katonharjan yllä loisti suuri, kirkas tähti. Olisiko tämä elämänmuoto siis lopussa? olen koettanut luoda muutaman kuutiometrin kauneutta - kun kotini häviää, häviää osa elämäntyöstäni, itsestäni."


96 vuotta ja 205 päivää myöhemmin loggiassa seisoin minä.

Aino ja Oskar Kallaksen rakennuttama talo, Kallaste, on osoitteessa Raja 31. Aivan vieressä on Tarton psykiatrinen klinikka ja pienen kävelymatkan päässä iso Lounamäen ostoskeskus.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Talohankkeen uusimmat käänteet



Minusta on hauska suunnitella kaikenlaista. Aina pitää olla joku suunnitelma vireillä, se antaa näköalaa huomiseen. Eikä haittaa, vaikka suunnitelmat muuttuisivat matkan varrella, eiväthän ne ole mitään kiveen hakattuja peruuttamattomuuksia niin kauan kuin niiden toteuttamiseksi ei ole tehty mitään muuta kuin ajatustyötä.

Tämä koskee niin talonhankkimisaikeita kuin kaikkea muutakin elämää.

Kävimme kesän aikana katsomassa muun muassa seuraavia taloja:


















Oma suosikkini on tuo puolitoistakerroksinen, sininen talo. Sitä me emme kuitenkaan osta, sillä tontti oli tasainen peltotontti ja sellaista me emme halua. Ehkä se on jo myytykin, ehkä sille pariskunnalle, joka oli yhtä aikaa meidän kanssamme katsomassa ja joka esitti talonhankinta-aikeilleen minun mielestäni ällistyttävät, mutta kaiketi heidän mielestään järkeenkäyvät perustelut. He nimittäin kertoivat välittäjälle (en varsinaisesti salakuunnellut, mutta kun nyt olin ihan vieressä!) että heillä on ihan kiva talo ennestään, mutta sen piha on niin kalteva, ettei siihen sovi jättitrampoliini. He olivat etsimässä tasaista tonttia
No, mikäs siinä. Sopii kuitenkin toivoa, että jos perhe osti tuon talon ja jos sinne hankittiin jättitrampoliini, perheen lapset jaksavat hyppiä uutterasti trampoliinilla päivittäin siihen saakka kunnes muuttavat pois kotoa. Jos eivät, uumoilen ikävyyksiä.

Me haluamme ison tontin, jossa talo on jonkinlaisen - ei liian jyrkän - kumpareen päällä ja josta on kauniit ja avarat näkymät maalaismaisemaan.

Kuinka ollakaan, huomasimme eräänä päivänä, että meillä on sellainen tontti. Vanha Maatila on sellaisella tontilla.

Suunnitteleminen on ihanaa. Nyt voimassa olevissa suunnitelmissa vanha navetanrötiskö on purettu pois ja viistosti sen takana seisoo uusi, kaunis talomme. Vanha Maatila edustaa mennyttä maailmaa, palvelee vierashuoneena ja täydentää maalaismaiseman. On kesä, pelargoniat hehkuvat uuden verantamme kaiteella, me istumme kahvia juomassa ja huokailemme hyvää onneamme.

Purku-  ja rakennusvaiheet olen toistaiseksi ohittanut omissa suunnitelmissani.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Takaisin hoitoalalle



Päätin olla aloittamatta tänä syksynä yhtään uutta harrastusta tai kurssia. Enkä olekaan aloittanut. Tein kuitenkin jotain muuta ja siihen tarvitsin näitä valkoisia sandaaleja.




Nuorena olin vähällä päätyä töihin hoitoalalle; kävin vuoden mittaisen kehitysvamma-alan hoitoapulaiskurssin ja tein sen jälkeen vähän aikaa alan töitä. Sitten kirjoitushommat veivät voiton ja olen pitäytynyt niissä. Näihin päiviin. Mielessäni on kuitenkin aina silloin tällöin käynyt, että hoitotyö olisi mukavaa ja sitä olisi vielä joskus hauska tehdä.

Nyt, kun ikää on jo yli viidenkymmenen, on aika tehdä jotain jos aikoo. Enää ei voi ajatella, että jonain päivänä olen vahvempi, viisaampi tai muuten kykenevämpi johonkin puuhaan. Lopetin siis haikailemisen ja tartuin toimeen, otin yhteyttä Turkurekryyn ja kysyin, olisiko minulla näinä aikoina, jolloin sijaisista on kuulema huutava pula, jotain käyttöä jossain. Ja sitä tietä päädyin ostamaan alennusmyynnin viimeisen parin valkoisia Ecco-sandaaleja, jotka eilen otin mukaani kun lähdin ilmoittautumaan ensimmäiseen sijaispaikkaani, geriatrisen osaston sairaala-apulaiseksi iltavuoroon.

Kyllä vähän jännitti. Kolmenkymmenen vuoden takainen tutkinto on tietysti pelkkä paperi enää joten kun löysin oikean osaston suuresta sairaalasta, minulla ei ollut varmuutta muusta, kuin että olen sataprosenttisen epäpätevä siihen työhön, jota olin menossa tekemään. Onneksi sain ystävällisen ja kokeneen sairaala-apulaisen opastajakseni vähäksi aikaa. Illan viimeisiksi tunneiksi jäin jo yksin ja luulen, että selvisin ihan kohtuullisesti. Tein potilaille iltapalat, annostelin maitokiisselit kulhoihin, lätkin mansikkahilloa päälle ja tarjoilin kaikkine lisukkeineen. Palvelin parhaani mukaan ja kysyin, onko kaikki hyvin - lähtökohtaisesti turha kysymys kun miettii, missä oltiin.

Kerroin hoitotyöhankkeestani toimittajakollegoille pari viikkoa sitten. He suhtautuivat  epäilevästi.

- Et sinä jaksa, se on niin raskasta.

Sanoin, että näinhän se voi olla, mutta minun täytyy päästä ainakin kokeilemaan. Sitten voin itse todeta, ettei minusta ole siihen. Jos en edes yritä, asia jää vaivaamaan.

Eilisen perusteella ei voi vielä paljon sanoa. Työ tuntui ihan mukavalta. Tälläkin osastolla kuuluu olevan kova pula sijaisista ja minulle tarjottiin heti uusia vuoroja, joita tosin en voinut ottaa kun on muita töitä. Jos sopivia vuoroja tulee, menen mielelläni.

Kun pari vuotta sitten makasin itse sairaalassa sain osakseni sekä hyvää että huonoa kohtelua. Sen jälkeen olen usein miettinyt, miten haluaisin tulla kohdelluksi, jos olen sairas ja heikko. Potilaan täytyy voida luottaa siihen, että hän on turvassa ja että hoitajat tulevat tarvittaessa auttamaan ja tietävät, mitä pitää tehdä. Että he ovat kaikki ammattilaisia, sairaala-apulaisia myöten.

Niinpä kun eilen otin ensiaskeleitani valkoisilla sandaaleillani ja näin potilaita tapaamaan tulleiden omaisten odottavat katseet, yritin näyttää siltä kuin kaikki mahdolliset asiat olisivat minulle täysin selviä.

 Ja jos eivät aivan päivänselviä olleet niin ettei ainakaan totuus paljastuisi: että suurimman osan ajasta olin pihalla kuin lumiukko. 

 

torstai 6. syyskuuta 2012

Ja tästä se lähtee




Ruusupensaan takana on yhä elämää ja sitä alkaa taas olla täällä blogistaniassakin. Terve vaan.

Syksyn merkki on sekin, että "Puolukkahyytelöä" -kirjoitustani on luettu aika ahkerasti. Käyttäkää ihmeessä ohjettani mutta pitäkää kiirettä, puolukoiden on oltava puoliraakoja jotta hyytelö onnistuu. Tänä vuonna minulle kävi niin, että ensimmäinen satsi meni pieleen, vaikka osa marjoista oli vielä valkoisia. Ehkä keitin niitä liian vähän tai laitoin liian vähän sokeria - seuraava yritys onnistui.

Keväällä suomen kielen perusopintoni olivat vielä kesken. Niistä sen verran, että sain kokonaisuuden suoritettua hyvällä arvosanalla. Päätin, etten nyt syksyllä aloita mitään uutta opiskelua enkä aloitakaan, vaikka polte on kova. Yritän pidätellä itseäni ainakin alkuvuoteen, katsotaan sitten.

Pääasia meidän elämässämme tällä hetkellä (ja pitkälle tulevaisuuteen, pelkään) on remontti. Aloitimme kesäkuussa päätyasunnon remontoinnin myyntiä varten. Alla muutama kuva alkuvaiheesta.



Ensimmäinen kuva on yläkerrasta, jonka lattiaan on juuri tehty reikä tulevia portaita varten. Meillähän nämä vierekkäisten asuntojen yläkerrat ovat olleet yhdistettyinä siten, että kuvassa olevaan yläkertaan on kuljettu toisen asunnon yläkerran portaita ja tultu asuntojen väliin tehdystä ovesta sisään. Nyt siis tuo ovi laitetaan umpeen.






Näissä kahdessa kuvassa on asunnon keskikerrosta keittiöstä kuvattuna. Tarkoituksena on remontoida keittiö kokonaan. Viimeksi tänään keskustelimme siitä, pitääkö keittiön kaakelit vaihtaa vai ei. Minun mielestäni pitää, mutta taisin jäädä tappiolle. Yritin kuitenkin viedä viimeisen sanan mutisemalla, että jos tätä tehtäisiin meille itsellemme, niin varmasti vaihdettaisiin.

Emme ole koskaan asuneet näissä huoneissa, vain yläkerrassa, jossa on makuuhuoneemme ja minun työtilani. Tämä huoneen ja keittiön kokonaisuus on ollut vuokralla ja viimeksi siellä asui koiramme Nonna kämppäkaverinsa Niinan kanssa.

Niin, se koira. Nonna on muuttanut toiselle puolelle ja asuu taas meidän kanssamme. Rainen allergia on pysynyt ihmeen hyvin aisoissa. Huolestun joka kerta, kun hän aivastaa ja kysyn, joko laitetaan ilmoitus lehteen "Lahjoitetaan koiria" -palstalle. Vaikka en minä tosissani ole.
Raine sanoo aina, että ei laiteta, Nonna saa olla meillä elämänsä loppuun.

Toivon totisesti, että hän on tosissaan