lauantai 29. joulukuuta 2012

Kirja toimittajan työstä ja elämästä

Toivoin ja sain joululahjaksi toimittaja Päivi Istalan muistelmateoksen Ristivetoa. Sain sen tänään loppuun.

Olen tänä vuonna lukenut ainakin kolme kirjaa, joissa kerrotaan toimittajan elämästä. Yhden nimeä en muista (se kertonee riittävästi), yksi oli Venla Hiidensalon Mediahuora ja sitten tämä uusin, tänä syksynä ilmestynyt. Kaksi ensin mainittua eivät tosin paini samassa sarjassa Istalan kanssa, nehän ovat fiktiota. Näiden kolmen joukossa Istala vie kuitenkin kirkkaan voiton, kirja oli todella mielenkiintoinen.


Omat radiomuistoni kuuntelijana heräsivät eloon, kun kirjan sivuilta tuli vastaan valtavasti tuttuja nimiä Kaisu Puuska-Joesta ja Carl-Erik Creutzista lähtien. Voin nytkin, tätä kirjoittaessani, kuulla Puuska-Joen ihmeellisen iloiselta kuulostaneen ääneen lähes elävänä korvissani.

Päivi Istalaa en ole koskaan tavannut, mutta silti minulla on häneen erityislaatuinen side, josta hän itse ei tiedä. Minun äitini seurusteli ennen naimisiinmenoaan erään Istalan lähisukulaisen kanssa ja tästä yhteydestä meillä kotona muistettiin mainita aina silloin, kun Istalan ääni kuului radiosta. Sehän oli valtavan hienoa, olla ikään kuin mutkan kautta tuttu tällaisen julkisuuden henkilön, oikean radiotoimittajan kanssa. Vähän kuin olisimme olleet serkuksia.

Ristivetoa-kirja on mainio, silmiä avaava kuvaus siitä, millaista nykypäivän työpaikassa ja erityisesti Yleisradiossa on. Kuin myös siitä, millaista siellä on työskennellä nuorena, suorasanaisena naisena ja sitten aikuisena, edelleen suorasanaisena naisena. Kaikenlaisia törmäyksiä sattuu, eikä kerkeäkielinen toimittaja aina jää altavastaajaksi.

Kirjoittaja avaa myös yksityiselämäänsä, johon kuuluu rankka jakso juovana alkoholistina. Istalan, kuten monen muunkin viinapirun (ja tämän kirjoitin mitä vakavimmassa merkityksessä) kynsiin joutuneen pelastukseksi koitui myllyhoito. Tämä aihe ansaitsee ihan oman kirjoituksensa ja joskus sen teenkin, joten nyt ei enempää tästä.

Kirjan loppupuolella, luvussa Taisteluhansikas, olkaa hyvä! Istala kritisoi nuorempia kollegoitaan. Lainaan suoraan: " Koetan olla tässä lausumatta kauheita yleistyksiä nuorista toimittajista, joten tähdennän: loistavia poikkeuksia on, minäkin tunnen monta.
Olen nimittäin nykyään kovin huolestunut ja jossain määrin järkyttynyt monen nuoremman kollegan toimittajan kyvyistä ja tekemisen tasosta. --- Kysyn todella vakavissani yleissivistyksen perään - mitä sille on tapahtunut näinä internet-aikoina. Mitä peruskoulussa ja lukiossa nykyään opetetaan vai opetetaanko mitään? --- Lisäksi on järkyttävää, miten vähän historiallista perspektiiviä nuorilla toimittajilla tuntuu olevan."
 Sitten hän kertoo esimerkin, jossa nuori toimittaja kertoi radiossa, miten erään sävellyksen sanoitus oli Pentti Mustapään kynästä...

- Mitä sinulle sanoo nimi Martti Haaavio, oli Istala kysynyt nuorelta toimittajalta.
- Ei mitään, kuului vastaus.

Tällainen huolen ilmaus on helppo leimata vanhan tädin tarpeettomaksi, nuoruutta kadehtivaksi, kaikkitietäväksi voivotteluksi. Olkoon niin, mutta meitä on sitten ainakin kaksi; myös minä perään sivistystä ja toivon, että lapset ja nuoret pistettäisiin lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan tutkielmia ja ottamaan kerta kaikkiaan selvää edes oman maansa historiasta. Tiedän, että tässä asiassa koulujen välillä on eroa, joissakin asiat on hoidettu hyvin ja toisissa taas surkeasti. Uskallan sanoa, että media-alalle valmistutaan sellaisistakin kouluista, joissa kolmen vuoden aikana ei ole pakko lukea yhtään kirjaa.

Millaista, kuinka syvällistä sivistystä nykyajan radiojuontajan työ sitten vaatii? Sitä voi miettiä, kun kuuntelee jonkun radionovan kikattelua, alatyylisiä vitsejä ja muuta hölynpölyä kevyen musiikin lomassa. Niin että ehkä me, Istala ja minä, olemme ihan turhaan huolissamme.

Mutta lukekaa kaikin mokomin itse, suosittelen lämpimästi.

   



 

tiistai 25. joulukuuta 2012

Tunnustin viimein tosiasiat



Tänä jouluna se sitten tapahtui.


Olin tunnollisesti keittänyt ja paistanut, pilkkonut ja sekoittanut, kuorinut ja koristellut. Aivan kuten kaikkina muinakin jouluina. Kaikki oli valmista aattoiltapäivällä juuri silloin, kun olin sanonut ja kutsunut lapset syömään. Laitoin pöydän nätiksi ja sytytin kynttilät palamaan.

Kaikki oli kuten aina ennenkin. Paitsi, että kaikki ruoka maistui pahalta.

Siinä ei ollut mitään vikaa, se vain maistui pahalta.

Ja nyt viimein, 54 vuoden hyvässä iässä uskallan tunnustaa, etten halua enää syödä joulun perinneruokia enkä ole niistä koskaan erityisemmin välittänyt.

Perheeni ei ole liiemmin  koskaan välittänyt jouluruoasta, mutta minä olen sinnikäästi tarjoillut sitä. Miehelle riittää pelkkä kinkku ja tyttäret taitaisivat syödä mieluummin vaikka indonesialaisia heinäsirkkoja kuin lasimestarinsilliä.

Joten.

Ensi jouluna laitan - jos laitan - vain sellaisia ruokia, joista joku sanoo pitävänsä, olkoon ruokalajin etuliitteenä sitten vaikka pääsiäinen.

Muuten olen kovin tyytyväinen jouluuni ja siihen, että se alkaa olla taas ohi. Rakastan arkeani, oikeasti. Tänään vielä vietetään vähän sukujoulua esikoisen luona, mutta huomenna aion käydä pontevasti seuraavan opintosuoritukseni kimppuun. Ja keittää tomaattikeittoa.

Tämän joulun parhaat lahjat olivat hyviä uutisia. Yksi tyttäristä sai tiedon opiskelupaikasta muutama päivä ennen joulua. Tämän parempaa uutista en olisi voinut toivoa! Ja tämän ilon kruunasi vielä tieto, että sukuumme on syntymässä uusi jäsen ensi kesänä. Ei omaan perheeseeni, mutta lähelle kuitenkin.

Näistä tiedoista ja kaikesta muusta osakseni tulleesta hyvästä kiitollisena toivotan teille leppoisaa joulupäivää!

lauantai 22. joulukuuta 2012

Väliaikatietoja



Nyt tulee väliraportti ihmiskokeesta, jonka aloitin 26.11. Siis tästä hainrusto-vihersimpukkakapselihommasta.

Olen nyt syönyt ensimmäisen paketillisen, 80 kapselia. Tarkoituksena on seurata, onko kapseleista apua jäykkiin ja kipeisiin lihaksiin ja niveliin.

Luulen, että niistä on ainakin vähän. Tänään asia tuli testattua kunnolla, kun istuin tovin alakerran lattialla paketoimassa joululahjoja. Tällainen ponnistus aiheutti vielä viime vuonna tuskaisia irvistyksiä ja hyvän aikaa selkä kyyryssä kankoamista ylösnousun jälkeen, mutta nyt se sujui lähes kivuttomasti. Eikä minua ole kolottanutkaan pahemmin mistään. Paitsi tästä vasemmasta olkapäästä, joka ei nyt toimi, mutta en oikeastaan edes odottanut, että kapselit auttaisivat siihen vaivaan.

Jatkan koettani, toinen paketti aukeaa tänään. Nyt on mennyt vasta kuukausi, enemmän tuloksia tulee parin-kolmen kuukauden päästä jos on tullakseen. Palaan asiaan.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Jouluäiti



Kesken jouluvalmistelujen tytär sitoi punaisen rusetin minun hiuksiini.



Punainen rusetti päässä ei voi muuta kuin suhtautua leppoisasti joulunalun kaaokseen. Voi ainakin yrittää.

Muistan kun muuan tuttava kertoi joulunvietostaan. Hän asui silloin Turussa ja hänen vanhempansa Helsingissä. Joka joulu sama näytelmä toistui.

- Joko olet päättänyt joulusta, äiti kysyi jo marraskuussa puhelimessa.

Se tarkoitti, että kai tulet taas kotiin?

Joka joulu tuttavani meni.

Äiti halusi täydellisen joulun täydellisessä kodissa. Hän halusi myös tehdä kaiken itse, sillä kukaan muu ei osannut niin hyvin kuin hän. Päiväkausia kestänyt järjestäminen ja puunaus huipentui lattianpesuun, jonka äiti teki vanhanaikaisesti, kontaten rätin ja vesisangon kanssa pitkin huushollia. Ja joka kerta kävi niin, että jossain vaiheessa äidiltä petti hermo, hän nousi, läiskäisi rättinsä sankoon, pillahti itkuun ja sätti perheensä, joka

- Ei anna mitään arvoa toisen työlle, yksin saa kaiken aina tehdä! 

Joulu oli tietysti pilalla, mutta siihenhän perhe oli tottunut.

On minussakin tuollaista vikaa, myönnän. Silläpä nytkin olen niin väsynyt, että kaadun seuraavaksi sänkyyn (tänään tuuletetut petivaatteet sekä puhtaat ja moitteettomasti mankeloidut lakanat, toim. huom.).

Ehkä en näe edes unia. Ehkä en ainakaan niin pahoja unia kuin pari yötä sitten. Silloin uneksin, että annoin hetken mielijohteesta uskollisen Xantian autoliikkeelle ihan tuosta vaan ja sain vaihturiksi jonkun pienen 70-luvun kirkkaankeltaisen, kaksiovisen rämäauton osina pahvilaatikossa.

Ja kun minä sitten kannoin sitä pahvilaatikkoa kotiin niin siinä jo alkoi tuntua, että olen tehnyt tosi tyhmän kaupan. Että mitä herrantähden minä ajattelin kun menin semmoisen tekemään?

Ja silloin viimeistään minulle selvisi, miltä oikein katkera katumus tuntuu: isolta pahvilaatikolta täynnä mitääntekemätöntä romua.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Kohtaamisia

Asiat sujuvat joskus ihan hyvin. Kaikki menee, kuten on suunniteltu.

Soitin toista viikkoa sitten eräälle ihmiselle ja pyysin haastattelua. Hän valitti kiireitään ja vaikka tarvitsin vain puolen tunnin puhelinhaastattelun, se ei mitenkään sopinut lähipäivien ohjelmaan, ei mihinkään aikaan päivästä. Vasta 14. joulukuuta kello 12.00 sopisi.  Kiitin ja merkitsin ajan kalenteriini.

Tänään istuin hyvissä ajoin ennen kahtatoista työpöytäni ääreen, otin kynän ja lehtiön esiin, näppäilin numerot valmiiksi puhelimeen ja vahdin tietokoneeni ruudulta kelloa. Kun se tuli 12.00, painoin soittonappia.

Toisesta päästä vastattiin heti.  Tervehdin ja varmistin, että nyt on aikaa puhua.
- Totta kai. Sopimuksemme mukaan, kuului vastaus.

Mitä tästä opimme?

Sen, että asiat sujuvat joskus ihan hyvin. Kaikki menee, kuten on suunniteltu.



Päivän kuva on Turun kauppatorin Joulutorilta. Olen kuluneen viikon mittaan kulkenut pari kertaa tästä läpi kun olen käynyt kirjastossa. Eilen istuin taas kuusi tuntia tutkimassa vanhoja mikrofilmejä. Kuusi tuntia putkeen tuntuu olevan maksimi, sen jälkeen alkaa olla ihan sama, mitä ruudulla vilisee.

Jossain vaiheessa viereiselle lukulaitteelle tuli muuan mies tutkimaan lintuaiheisia artikkeleita. Tiedän sen, koska tovin selattuaan mies alkoi puhua ääneen. Kun yksinpuhelua oli kestänyt aikansa, mies kääntyi minun puoleeni.

- Tuli vaan mieleen, kun sä sanoit viimeksi tästä pusakasta, hän sanoi.
- Anteeksi kuinka, minä sanoin.
- Eikun sitä vaan, kun sä halusit tämän ostaa. En minä myy tätä pusakkaa, kato kun mä olen ostanut tämän Wiklundilta kuudellakympillä. Tuli vaan mieleen, kun sanoit.

Ajatukset raksuttivat päässäni sinne tänne.

- Niin joo, tosiaan, sanoin sitten ja jatkoin omaa työtäni. Mies hiljeni ja lähti pian pois.

Jotkut valittavat, etteivät tapaa ihmisiä eivätkä pääse puhumaan kenenkään kanssa. Minun kokemukseni on, että tavatakseen tai puhuakseen ei tarvitse kuin asettua jonnekin ja kohta joku tulee.

Kuten eräänä päivänä Turun Kauppahallissa. Seisoin tiskillä odottamassa ja vieressäni oli minua vanhempi pariskunta, jonka naispuolinen jäsen jo teki ostoksiaan. Sillä välin mies päätti jututtaa minua. Ensin hän kehui, miten säästäväisiä he ovat ja kuinka vähän heillä menee rahaa ruokaan.

- Kaikki tehdään tietysti itse, hän sanoi.
- Sehän on hienoa, siinä kyllä säästää, minä myötäilin.
- Niin vaikka en minä itse tee, vaimo tekee kaiken, mies myhäili.
- Hyvä vaimo on erinomainen asia, totesin minä.
Siitä mies innostui ja kumartui lähemmäs.
- Minulla on maailman paras vaimo, hän kuiskasi. Hän on niin palvelualtis... entinen sairaanhoitaja!

Siihen en osannut enää sanoa mitään eikä onneksi tarvinnutkaan, sillä vaimo, entinen sairaanhoitaja, sai ostoksensa tehtyä ja otti miehen mukaansa.

Heillä on varmasti ihan kivaa eikä siihen tarvitse kenenkään sanoa mitään.

Tänä viikonloppuna pitänee aloittaa jouluvalmistelut. Sen verran olemme jo tehneet, että hankimme miehen kanssa yhteisen joulukalenterin. Ei mitään suklaakalenteria vaan sellaisen vanhanaikaisen, jossa on kuvia ja kiillettä päällä.

Viimeksi meillä on ollut yhteinen joulukalenteri joskus kauan sitten ennen lapsia. En muista varmasti.
Nyt me avaamme vuorotellen luukkuja, lainaamme lukulaseja toinen toisillemme ja kiistelemme siitä, kumpi saa parhaat kuvat.
Semmoista pientä joulumielen virittelyä.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Mirdja

Sain lopulta L.Onervan Mirdjan luettua. Sanon "lopulta" siksi, että lukeminen kesti, kun kirja oli iltalukemisena ja pääsin siinä eteenpäin vain pari sivua kerrallaan ennen unen tuloa. Kirjassa ei muuten ollut mitään vikaa.

Mirdja ilmestyi 1908 ja herätti valtavasti kohua ja pahennusta. Selvä se, sillä kertomus vapaasta ja kaikinpuoliseen vapauteen pyrkivästä, miehen lailla elävästä naisesta oli ennen kuulumaton. Kolmekymppistä pahennuksen herättäjää käytiin nuhtelemassa oikein naislähetystön voimin ja Kotimaa-lehdessä ilmestyi naisten kirjoittama vastalause sille, että kirjalle annettiin Valtion kirjallisuuspalkinto.

Oma Mirdjani on osa Onervan Valittuja teoksia, ostin sen nettiantikasta.



 Mirdja koostuu novelleiksi kirjoitetuista tarinoista. Sen huomaa etenkin siinä, että kirja tuntuu loppuvan moneen kertaan, tarina tuntuu tulevan valmiiksi. Juoni on kuitenkin selkeä: kapinasta ja vastarinnasta huolimatta päähenkilö päätyy naimisiin, tekee miehensä elämän kutakuinkin sietämättömäksi ja huomaa rakastavansa tätä vasta sitten, kun mies kuolee. Huomattavaa lämpenemistä tosin tapahtuu jo aikaisemmin, silloin, kun Mirdjalle selviää, että eräs tärkeä kirjoitus onkin hänen oman, siihen asti halveksitun miehensä, eikä erään toisen tekemä.

Tässä voi nähdä jopa opetuksen antamista Mirdjalle. Ehkä Onerva on ollut niin ristiriitainen persoona, että on toisaalta itsekin tuominnut itsekkään päähenkilönsä ja näyttää, että Mirdjan olisi kannattanut sopeutua holhottavan porvarisrouvan rooliinsa minnekään kaipaamatta? Kirjan loppukaan ei muuta väitä (nyt tulee juonipaljastus): Mirdja tulee hulluksi ja hukuttautuu suonsilmään.

Kirjan henkilöille on etsitty esikuvia oikeasta elämästä. Aviomiestä, Runaria, pidetään Onervan ensimmäisenä miehenä Väinö Strenginä, josta kirjailija muutti erilleen samana vuonna kuin Mirdja ilmestyi. Päähenkilön hyvä ystävä, Rolf puolestaan on nähty Eino Leinona. Leinomaisin äänenpainoin mies puhuukin.

Rohkea Mirdja puki sanoiksi - tästä olen varma - monien naisten ajatukset. Eivät kaikki naiset edes sata vuotta sitten nähneet suurimmaksi onnekseen ja päämäärääksen mennä naimisiin, vaikka useimmat menivät kun eivät oikein muutakaan voineet. Seuraavassa katkelmassa Mirdja pohtii avioliittoa sen jälkeen, kun on keskustellut aiheesta erään nuoren miehen kanssa:
" Mirdja hymähti itsekseen. Hän näki itsensä tuon miehen käsissä kymmenen vuotta koe-esineenä...koe-eläimenä...Ja hänen silmäinsä ohi liukui monia kymmeniä pareja samanlaisia kuin he: mies pulskana, rehevänä, raakavoimaisena; nainen pelästyneen kyyhkyn katseisena, kalpeana ja kärsivänä, vanhenneena ja kuihtuneena liian monista lapsivuoteista, liian suurista rakkaudenosoituksista. Todellakin mallivaimon kuva: kuuliainen, nöyryytetty, kesytetty, raiskattu, jäljellä vain heikon aviopuolison arka epätsenäisyys: todellakin mallivaimon kuva!"

Kuvitellaan sitten sitä helsinkiläisrouvien tuohtumusta tällaisen jälkeen. Mekö muka tuollaisia tai pahempaa, sellaisia kuin Mirdja! Ja niin oli rouvien aseteltava hatut päihinsä ja käytävä Onervan luona alleviivaamassa, että me emme ainakaan ole niitä.  Me olemme kunnollisia.

Maailma on sadassa vuodessa muuttunut, mutta ei kaikissa suhteissa. Tämän päivän pahennusta herättävät mirdjat eivät ehkä onnistu kuohuttamaan, vaikka vaihtaisivat miestä joka viikko, mutta naisen totutusta poikkeavat ratkaisut saavat yhä naislähetystöt ainakin kuvaannollisesti liikkeelle.

Sitten vielä lopuksi pieni näyte sanallisesta taituruudesta, josta kuka hyvänsä voisi ottaa opikseen. Miltä tuntuisikaan, jos oma armas haastelisi näin somasti kuin muuan Yrjö, joka hänkin oli kuolettavan ihastunut ihanaan Mirdjaan:
"En ole koskaan vielä tavannut naista, jonka käsivarren kaarto olisi hekumallisempi, jonka liikkeet pehmeämmät ja kiehtovammat kuin sinun, Mirdja. Kun kaulaani kiertää käsivartesi hivelevä kosketus, hukkuu koko olemukseni sinun sitovaan silmänräpäyshuumaasi, sinun ihanan taipuvan ruumiisi naisellisen himollisuuden hiljaiseen rytmiin. Ja sinä et sentään tee mitään, sinä et tunne mitään, ja niinpä huumioni kuume aina säpsähtää sinun jääkylmää osaaottamattomuuttasi, kun se tahtoisi yhteisen iloliekin ääressä palaa."

Sitä, mitä Yrjö koetti tässä sanoa, sanotaan kansankielellä vonkaamiseksi.
Sinne yhteisen iloliekin ääreen.





lauantai 8. joulukuuta 2012

Huumeita ja vapaata rakkautta



Kävin tänään katsomassa Turun Ruotsalaisen Teatterin esittämän Hair-musikaalin. Mukanani oli osa perheen nuorisoa. Väliajalla otimme pari kuvaa; tytär otti minusta ja sanoi, että saat laittaa sinne blogiisi. Kas laitetaan.

Tämä kuvassa näkyvä päivän asu on myös eilisen ja edellispäivän asu. Kuin myös huomisen ja monen muun päivän, sillä se nyt on lähes ainoa asiallisempi vaatteeni.
Mitäpä tuosta sanoisi? Se on... on ... ainakin se on ehjä.

Hair oli ihan hyvä. Voisi käyttää jopa sanontaa "ihan kiva", jolla lapset yleensä kuittaavat kaikki mahdolliset tiedustelut asioiden sujumisesta tai laadusta. Ei siis mitään sävähdyttävää.

Olen nähnyt Hairin useaan kertaan sekä elokuvana että teatterissa ja aina ennen se on tehnyt vaikutuksen. Olen tempautunut mukaan siihen iloiseen, vapauttava tavoittelevaan tunnelmaan ja tuntenut syvästi, että juuri noin pitäisi ihmisen elää, avoimesti ja vapaasti, turhia huolehtimatta.

Tällä kertaa huumemyönteinen, vapaata rakkautta ylistävä julistus tuntui pelkästään lapselliselta koohottamiselta. Jotain on siis tapahtunut eikä se ole tapahtunut Hairissa vaan minussa.

Woodstockin aikaan 1968 olin vasta kymmenvuotias enkä ymmärtänyt hipeistä enkä psykedeelisistä kuvioista yhtään mitään: keskityin kartuttamaan ikuisesti surkean vajaata ponirahastoani ja haaveilemaan tulevasta kirjailijanurasta. Eivätkä hipit muistaakseni Suomessa koskaan olleet kovin näkyviä. Jos kesäaikaan olivatkin, niin talvella täällä on moiseen hippailuun liian kylmä.

Vaikka Hair ei nyt koskettanutkaan minua, en missään tapauksessa sano, etteikö sitä kannattaisi käydä katsomassa. Esiintyjät ovat tosi hyviä ja lavalla on koko ajan mainiota energiaa. Ruotsalainen Teatteri on itsessäänkin nähtävyys. Esitys on myös tekstitetty suomeksi.

Hairissa yhtenä teemana on rauha. Sitä toki kannatan edelleen, mutta uskon, että rauhan asiaa on parasta edistää ilman aivotoimintaa sumentavia valmisteita.  Ja muutenkin olen sitä mieltä, että eniten positiivista vaikutusvaltaa voi saada järjestäytyneen yhteiskunnan jäsenenä.
Niin tylsää kuin se joskus onkin.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Tutkimustyössä

Istuin tänään kirjastossa kuusi tuntia tutkimassa vanhoja sanomalehtiä mikrofilmeiltä. Minulla on työn alla eräs juttu, joka vaatii laajaa taustatyötä ja tämä oli nyt osa sitä.

Tilasin tutkittavan aineiston hyvissä ajoin. Kun menin kirjaston Infotorille, tiskin takana olevat nuoret miehet selittivät, että he toivat vain osan tilaamastani aineistosta valmiiksi, kun ajattelivat, etten ehkä ehdi kaikkea.

Eipä sitä sitten paljon ollutkaan...

Tässä on se "osa". Mikrofilmeillä on yhteensä yksi Hesarin vuosikerta. Olin tilannut niitä kolme ja vielä toiset kolme Turun Sanomista.

Pistin töpinäksi ja ehdin kuin ehdinkin vähän tutkimaan kaikkia kolmea Hesarin vuosikertaa, Turun Sanomat piti jättää. Ensin piti vähän totutella mikrofilmikoneeseen, joka on tosi yksinkertainen mutta ei niin yksinkertainen, ettenkö olisi joutunut vaivaamaan Infotorin nuoria herroja muutamaan kertaa. Jopa niin paljon, että lopulta yksi heistä huomautti, että kun ensi kerralla tarvitset jotain, niin kierrä tuonne tiskin taakse, asiakkaat eivät saa tulla tänne meidän puolellemme. Olin vähän oikonut ja tullut aitojen yli.

Tein nöyrästi kuten pyydettiin, tietysti. Järjestys se olla pitää. Asiakkaat ja asiakaspalvelijat omilla paikoillaan.

Aika kului uskomattoman nopeasti. Vanhojen aineistojen tutkiminen on ihanaa työtä. Tässäkin asiassa me ihmiset olemme erilaisia: toiset luovat uutta ja katsovat eteenpäin, toiset ovat kiinnostuneita menneisyydestä ja nauttivat siitä, että saavat tutkia niiden muinaisten eteenpäinkatsojien töitä.

Ehkä se on merkki turvallisuushakuisuudesta? Uuden luomisessa kaikki voi mennä pieleen, mutta se, mikä on kerran tehty ei enää muuksi muutu.

Mikä ei tarkoita sitä, etteikö silloin ennen olisi sattunut erehdyksiä. Nimen omaan niistä on kyse tässä minunkin tutkimuksessani, erehdyksistä ja vääristä päätöksistä. Mutta nehän eivät ole minun tekemiäni.

Vaikka olin tosi uppoutunut työhön, ehti päässäni kuitenkin käydä yksi jos toinen ajatus. Muun muassa ajatus totuudesta, siitä, mikä on oikea ja lopullinen totuus jostakin asiasta.

Se ei selviä tässäkään tapauksessa koskaan, ei vaikka istuisin loppuelämäni tutkimassa arkistoja ja yhdistelemässä asioita. Totuus on se kokonaisuus, joka kerätään palasista ja palojen laadun ja värin päättää se, joka kerää. Niinpä mikään tutkimustulos ei koskaan voi olla pysyvästi ja muuttumattomasti totta.

Kävelin kirjastosta kotiin kauppatorin läpi. Siellä on nyt ihana Joulutori, jonka värikkäissä kojuissa myydään kaikkea kaunista. Jos satutte Turkuun, niin kannattaa pistäytyä.  

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Sunnuntain haja-ajatuksia



Ihmiskokeeni on jatkunut nyt lähes viikon. Vielä ei tietenkään ole tapahtunut mitään. Olen niellyt kapseleita uskollisesti. Ainoita tuntuvia tuloksia tähän mennessä ovat aika tukevanhajuiset röyhtäisyt. Hainevät ja sen semmoiset mitä kapseleihin on tungettu ovat jokseenkin merellisen, etteivät suorastaan merenpohjallisen makuisia.

Iloinen uutinen: sain suoritettua ensimmäisen kurssini aikuiskasvatustieteestä. Arvosana oli hyvä ja mikä erityisesti ilahdutti, niin opettaja lähetti pitkähkön, kirjallisen palautteen. Sen pohjalta on hyvä aloittaa seuraavaa tehtävää, jossa on tarkoitus käsitellä työelämän muutoksia. Kiinnostava aihe, vaikka välillä joudun pohtimaan tosissani ja moneen kertaan, mitä kirjassa sanotaan. Lauseet ovat seuraavan kaltaisia:"Virnolainen jälkifordistisen työn teoria rakentaa vastakohdan koneisiin tai byrokraattisiin sääntöihin objektivoidun työn ja uuden subjektivoituvan työn välille." Tämä oli täysin sattumanvaraisesti valikoitu lause, eikä ollenkaan pahimmasta päästä.

Olen lukenut Uuden työn paradoksit -kirjaa tänäänkin pari tuntia. Enempää en pysty, ja tämänkin vähän aika pienissä osissa. On turha tuijottaa sivuja, jos ajatukset ovat jo karanneet jonnekin muualle. Lukemisen välissä jäljensin ja leikkasin kaavat mekkoon, jonka aion ommella itselleni, laitoin ruokaa ja kudoin joululahjasukkaa. Vietin siis ihan tavallista vapaa-aikaa kuten sunnuntaisin kuuluu.

Huvittelin vähän aikaa myös kuuntelemalla Spotify-listaani ja etsimällä kappaleiden sanoja Liramasta. Suomennokset ovat kiinnostavia.

Arvaatteko, mistä tosi kauniista ja suositusta kappaleesta esimerkiksi seuraavat säkeistöt ovat peräisin:

Ja se on kuiskattu, että pian
Jos me kaikki soitamme sävelessä
Niin sitten pillipiipari johdattaa meidät syyhyn
Ja uusi päivä koittaa
Niille, jotka seisovat pitkään
Ja metsät kaikuvat nauraen

Jos pensasaitarivistössäsi on hyörinää
Älä ole hädissäsi
se on vain kevään puhtautta toukokuun
kuningattarelle
Kyllä, on kaksi tietä, joita voit kulkea
Mutta pitkällä juoksulla
On yhä aikaa vaihtaa tietä, jolla kuljet
Ja se saa minut pohtimaan

Varmaan tunnistatte? Jäljensin säkeet tähän siinä asussa, missä ne ovat Liramassa. En minä tiedä, minne pisteet ovat hävinneet vaikka isoja kirjaimia käytetään.

Kuvaa ei tänään ole. Enkä sano, että kylläpä sitä lunta tuli ja onpa tänään ollut kylmä. Vaikka tottahan se on. 


maanantai 26. marraskuuta 2012

Aloitan ihmiskokeen

tänään. Koe on seuraavanlainen:


aion syödä joka päivä näitä hainrusto-vihersimpukka -kapseleita ja tarkkailla, paraneeko oloni jotenkin.

Hyvin yksinkertaista.

Syy miksi kokeilen tätä on se, että erilaiset nivelkivut ja muut pikku vaivat ovat lisääntyneet tänä syksynä merkittävästi vaikka elän hyvin terveellisesti, liikun paljon, en juo enkä polta enkä paljon kiroilekaan.

Viimeinen pisara on tuo vasen olkavarsi, jonka takia olin jo lääkärissäkin mitään apua saamatta. Lääkäri sanoi, että jos hänen määräämistään rohdoista ei ole apua, on parasta mennä erikoislääkärille. Nyt olen kuitenkin googlediagnosoinut itseni ilmaiseksi ja päättänyt, että minun on ihan turha maksaa toistasataa euroa siitä neuvosta, että kättä pitää heilutella. Ja koska tällä päätöksellä säästin näinkin huomattavan summan, sijoitin osan (tarkalleen ottaen 18 euroa ja vähän päälle) tähän Citymarketista ostamaani luontaistuotteeseen, jonka pitäisi tehdä hyvää nivelille.

Pian se nähdään. Kerron täällä, miten rohto vaikuttaa.



sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Hevonen nöyryytti minut



Minulla oli viime viikolla kamalin ratsastustunti ikinä. En pudonnut eikä rakas ratsuni Heimir yrittänyt edes pukittaa kuten se tekee vähän kepeämmällä tuulella ollessaan. Nyt se oli vakavissaan ja päätti näyttää, kuka on kuka. Hevonen kertakaikkisesti nöyryytti minut, perin pohjin.

Luulen, että kaiken takana oli edellisviikon tunti, joka minun mielestäni meni aika hyvin. Sain hevosen tekemään asioita, joita se ei koskaan ennen ole kanssani tehnyt. Viime viikolla minusta tuntui, että hevonen oli päättänyt kostaa.

Mitä se sitten teki? Ei mitään.  Ei mitään. Yritinpä minä mitä tahansa, se vain otti askelen silloin ja toisen tällöin ilman aikomustakaan totella.

Yritin hyvällä.

- Hop hop nyt, mene, mene. Katso nyt kun kaikki muutkin menee, pidä kiirettä, me jäädään joukosta. Hop hop nyt... (Ja tätä kaikkea tietenkin säesti pohkeiden läiske, maiskuttelu ja jopa raipan viuhahdus silloin tällöin).

Yritin olla jämäkkä.

- NYT menet. Älä yhtään yritä, tiedät, että minun kanssani ei auta. Ala painua!

Yritin pahalla.

- On se nyt perr...! Ja varmasti menet, ihan varmasti senkin junttura, nyt käy huonosti jos et ala mennä!

Ei mitään vaikutusta.

En tarvitse ketään hevoskuiskaajaa sanomaan, että meillä on johtajuusongelma. Tai siis minulla on, Heimirille näyttää olevan selvää, kumpi johtaa.

Viime viikon tuntia pitänyt Marianne ehdotti lopulta, että voisin välillä mennä Heimirin kanssa maastoon. Että hevosella olisi hauskaa. Ja ehkä minullakin.

Niinpä olin maastossa tänään.


Tämä mainio tapaus on Jaakkolan Islanninhevostallin omaisuutta.

Kuvassa Heimir ennen kuin harjasin ja satuloin sen tänään. Jostain syystä en tähän aikaan vuodesta kadehdi yhtään niitä, jotka omistavat oman hevosen ja hoitavat sen itse joka päivä.

Meillä oli tänään ihan mukavaa, oikein mukavaa. Yhdessä toisen ratsukon kanssa kiertelimme syyslauhassa puolipäivän hämärässä metsäteitä pari tuntia. Heimir oli reipas ja ihana eikä siinä ollut jälkeäkään viimeviikkoisesta juntturasta.

Yhteisymmärrys. Se on se, mitä etsin. Oppisinpa tietämään, mitkä ovat ne viestit, joilla kerron tälle hevoselle, mitä haluan sen tekevän siten, etten loukkaa sen herkkää omanarvontuntoa. Pelolla ja pakottamalla ei synny hyvää yhteistyötä, ei ihmisten eikä hevosten kanssa. Ei missään.

Yhdessä asiassa me Heimirin kanssa kuitenkin olemme samanlaisia, olemme melkoisen itsepäisiä.

Olkoon siis yhteinen  mottomme: periksi ei anneta.


  


lauantai 24. marraskuuta 2012

Lehdestä luettua



Turun Sanomissa oli tänään kaksi hyvää mielipidekirjoitusta, jotka molemmat käsittelivät nyt niin keskustelussa olevaa lapsiperheasiaa. Toinen oli Anna Erikssonin kolumni pääkirjoitussivulla, toinen nimimerkki Sannan kirjoitus yleisönosastossa.

Sanna otti kantaa siihen, pitäisikö äitien olla kotona vai ei. Hänen oma äitinsä oli ollut mikä Sannan mielestä ei ollut lainkaan hyvä ratkaisu. Äidissä ei sinänsä ollut mitään vikaa, hän oli ahkera, taitava ja tunnollinen perheenemäntä, mutta lapsen kanssa hänellä ei ollut aikaa leikkiä. Sanna koki pitkästyneensä ja jääneensä sosiaalisilta kyvyiltään vajaaksi.

Sanna kyseenalaisti kotihoidontukijärjestelmän, jolla hänen mielestään monissa perheissä tehdään mahdolliseksi äitien kokopäiväinen roikkuminen netissä samalla, kun lapset katsovat televisiota.

Hyvä näkökulma. Sannan kirjoituksen herättämänä olen tänään miettinyt sitä, miten kotiäidit itse mahtavat nähdä toimenkuvansa ja miten he näkivät sen silloin, kun itse olin pieni.

Oma äitini oli kotona siihen asti, kunnes täytin seitsemän ja menin kouluun. Olen aina pitänyt sitä hyvänä ratkaisuna ja tiedän, että se tehtiin lasten parasta ajatellen. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että äiti olisi leikkinyt minun kanssani tai tehnyt retkiä tai edes käynyt kylässä toisten kotiäitien luona. Olimme melkein aina kotona ja jotenkin minulle jäi sellainen kuva, että äiti otti perheenemännyyden hyvin tosissaan, ammattimaisesti. Hän tuskin vietti vapaahetkiäkään muuten kuin joskus illalla eikä olisi tullut kuuloonkaan, että hän olisi maannut päiväsaikaan sohvalla lukemassa. 

Samanlaisen kuvan sain kaikista muistakin tuntemistani kotirouvista (niin heitä siihen aikaan kutsuttiin). He olivat töissä kotona ja miehet olivat töissä jossain muualla. Hyvin hoidettu koti oli naisten kunnia-asia.

En tänä päivänä ymmärrä, mitä pahaa siinä voisi olla?

Mutta sitä minun ei nyt pitänyt pohtiakaan vaan ainoastaan kertoa, mitä nimimerkki Sanna kirjoitti. Olisi tosiaan hauska tietää, miten nykypäivän kotiäidit mieltävät asemansa kotona.

Anna Eriksson puolestaan kertoi toisen käden tietoa eräästä tilaisuudesta, jonne lapset ja vanhemmat olivat tulleet askartelemaan yhdessä. Askartelusta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä vanhemmilla oli liian kiire kuvata tilaisuutta kännykkäkameroillaan ja lähettää ajantasaista tietoa sosiaaliseen mediaan.

Eriksson kritisoi vahvasti vanhempien tapaa kertoa lapsistaan julkisuudessa, vieläpä kuvien kera. Kuin myös ihmisten tarvetta luoda itsestään julkista kuvaa joka tietysti poikkeaa aika lailla siitä, mitä ihmiset todella ovat.

Kiinnostava näkökulma tämäkin. Eriksson ei ole ensimmäinen, jonka huomaan kritisoivan joidenkin tarvetta levittää koko elämänsä facebookiin tai twitteriin. Itse en ole sellaisiin ihmisiin törmännyt; kukaan minun noin kuudestakymmenestä facebookkaveristani ei tee niin. Mutta jossain niitäkin kai on, kun kerran sellaista puhutaan (tosin tässä taitaa istua yksi, blogi tai facebook, sama se).

Toinen asia on sitten se, että ihmisten tarve esittää parempaa kuin ovat ei ole mikään uusi asia. Voi olla, että jos minun äidilläni 60-luvulla olisi ollut käytössään facebookin kaltainen väline, hän olisi illan vähäisen vapaahetkensä käyttänyt lisäämällä kuvia vastavahatusta linoleumlattiasta, säntillisesti haravoidusta pihasta ja somasti kiharretuista tyynyliinannauhoista.

Nämä eivät nyt olleet mitään kannanottoja, halusin vain kertoa, mitä olen lehdestä tänään lukenut. Tähän kotihoidontukikeskusteluun sotkeudun sen verran, että ainakin tiedän, mitä on olla kotiäiti ilman sitä. 70-luvulla, kun esikoiseni syntyi, ei vielä tunnettu mitään kotihoidontukea joten jos oli kotona lapsen kanssa, ei saanut rahaa mistään. Olihan se ihan hirveän tiukkaa. Mitään shoppailukierroksia ei voinut ajatellakaan, sillä rahaa ei ollut mihinkään ylimääräiseen eikä aina välttämättömäänkään.

En usko, että kovin moni nuori nainen haluaisi nykyään elää sillä tavalla. Mutta jos kotihoidontukea ei makseta niin sitten on oltava niitä työpaikkoja joihin naiset menevät. Ja niistä on saatava palkkaa, joka riittää kohtuulliseen elämään.

Nyt saa riittää, tästä asiasta on puhuttu jo niin paljon, ettei minun ehkä olisi tarvinnut aloittaa ollenkaan.

Tervetuloa lukijaksi, Lady of the Mess!

.

 

  

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Kiitos ja etsintäkuulutuksia


 





Sain Elämää Onnenpähkinässä -blogittarelta tämän tunnustuksen. Kaunis kiitos siitä! Omahyväisesti liitän plakaatin sivulleni, mutta jätän kaikki sen velvoitteet täyttämättä. Tarkoitus nimittäin on, että tämän tunnustuksen saaja jakaa sen edelleen viidelle  blogille, joilla on alle 200 lukijaa.


En voi tehdä sitä, sillä en lue niin paljon blogeja saati, että tietäisin niiden lukijamääriä. En millään ehdi, vaikka mieli tekisi lukea. Aina välillä  käyn joissain minulle ennestään tuntemattomissa blogeissa ja usein huomaan, että taas olisi tarjolla todella mielenkiintoisia tarinoita ja kiinnostavia ihmisiä, mutta aika ei riitä kaikkeen. 

Blogien vakituisessa seuraamisessa on se huono puoli, että niiden kirjoittajat alkavat tuntua tutuilta, lähes ystäviltä. Nämä ihmiset ovat kuitenkin tuiki tuntemattomia ja kun he lopettavat bloggaamisen, he katoavat elämästämme kokonaan. Heitä tulee ikävä. Nytkin olen koko menneen kesän ja syksyn miettinyt, mitä mahtaa kuulua Millille Norjaan ja koska hän aloittaa lupaamansa uuden blogin?! Haloo? Ja mihin katosi Terhi?

Kiitos vielä kerran tunnustuksesta! Olen todella tyytyväinen jos minun kirjoitelmani ovat tuottaneet edes vähän iloa tai joitain ajatusten liikahduksia.se on kirjoittajan paras palkinto.





lauantai 17. marraskuuta 2012

Kahvakuula on tehokas väline



Innostuin kahvakuulailusta loppukesällä. Innoittajana oli tyttäreni, joka kehui lajia ja näytti mallia reippaasta kuulanheilutuksesta.



Siinäpä oiva laji, tuumin minä ja riensin oitis ostamaan oman kahvakuulan. Reipas harjoittelu alkoi saman tien.

Ja toden totta: kahvakuulalla saa tuntuvia tuloksia aikaan. Niin tuntuvia, että ihan muutaman kerran jälkeen tulokset tuntuvat yhä ja syön niitten takia kahden viikon lääkekuuria ja ajattelen pelolla mahdollista olkapääleikkausta.

Onneksi on vasen puoli. Sinnittelin aika pitkään sen kanssa ennen kuin menin lääkäriin, sillä ajattelin vaivan menevän itsekseen ohi. Eikä tuosta lääkäristä mitään apua ollutkaan, mainitun lääkekuurin olisin voinut koska tahansa käydä ostamassa omin päin. Se ei edes auta yhtään.

Mitä opimme tästä? Ainakin sen, että ennen kuin aloittaa uusia urheilulajeja kannattaa asettaa itselleen pari kysymystä:

a) Olenko minä parikymppinen, kuntosalilla käyvä tyttö?
b) Vai mummoikäinen kirjoitustyöläinen, jolla on taipumusta kaikenlaisiin ranne- ja olkavarsivaivoihin?

Jos näistä selviää ja osaa vastata oikein, osannee myös tehdä oikeat johtopäätökset.

Ei tämä kauheasti muuten haittaa, mutta käsi ei taivu kunnolla eikä sen päällä voi nukkua. Sohvalla oli hankalaa, kun yritin nukkua siinä yhden yön. Se, että olin sohvalla, johtui puolestaan koirasta. Nonna oli tässä eräänä yönä niin levoton, että nukuin sohvalla ollakseni vähän lähempänä sitä. Kun nukkumisesta ei tullut oikein mitään, olin aamulla tietenkin ihan tokkurainen. Paha kyllä, minulla oli aamulla haastattelu naapurikaupungissa viidenkymmenen kilometrin päässä.

Haastattelupaikalla oli uusi, hieno sohva, jonne minut ohjattiin istumaan. Luullakseni käyttäydyin ihan normaalisti, mutta todellisuudessa olin puoliunessa. Havahduin, kun huomasin miettiväni, millaista siinä sohvalla olisi nukkua ja mahtaisinko uskaltaa kokeilla?

Haastateltavani oli huumorimiehiä. Lopuksi hän esitti toivomuksen, että lähettäisin jutun nähtäväksi ennen julkaisemista. Lupasin tehdä niin.

- Vaikka viimeksi, kun paikallislehti teki meistä jutun, siinä kävi niin, että minä kirjoitin sen uudestaan, hän paljasti.

Vai sen poikia, ajattelin minä, hymyilin oikein herttaisesti ja katsoin häntä syvälle silmiin lämpöisesti kuin pakastesei.

- Tällä kertaa me emme tee niin, sanoin.

Saapa nähdä. Ei sitä juttua vielä ole kirjoitettu, ei kumpikaan meistä.
 


tiistai 13. marraskuuta 2012

Matkalla urbaanilegendaksi

Turkulaisten taksimiesten keskuudessa Radanvarren Kalpea Nainen  on tuttu hahmo.Tuo alakuloinen olento näyttäytyy etenkin täydenkuun aikaan. Onpa hänet nähnyt jokunen varhaisjakaja tai ravintolasta aamuyöllä kotiutuva juhlijakin. Hänen seurassaan on nähty myös kullanvärinen, sudenkaltainen eläin.

Port Arthurin oma Sudenmorsian.

Jos törmäätte joskus tällaiseen tarinaan, niin se on saanut alkunsa tästä, tänään. Uskon nimittäin vahvasti, että olen hyvää vauhtia päätymässä urbaanilegendaksi.



Tässä kuvassa on radanvarren maisemaa viime yönä kello kolme. Portsalaisen puutaloidyllin takapiha on päivälläkin ruma, mutta aamuyöstä se on lähes pelottava. Tässä minä nyt kuitenkin joudun päivystämään aika usein, sillä Nonnan vatsavaivat eivät vain helpota.

Kaikenlaista tuossa hihnan päässä ehtii miettiä. Kuten esimerkiksi sanaa pitovaikeus. Täyttääkö tämä, lähes säännölliseksi muuttunut yöllinen ulkoilu pitovaikeuden tunnusmerkit ja jos täyttää, niin mitä sitten?

Kaikki, jotka tuntevat Nonnan tarinan tietävät, ettei tämä hankaluus ole ainoa matkan varrelle sattunut. Välillä olen joutunut miettimään vakavasti koiran antamista pois. Lopputulos on kuitenkin aina sama: yritetään vielä.

Ja kun olen oikein rehellinen tunnustan senkin, että haluan pitää koirani itsekkäistä syistä. Minä tarvitsen sitä. Tarvitsen sen seuraa, kumppanuutta, vilpitöntä rakkautta. 

Mikä ei millään tavalla estä tuntemasta vaikka mitä muita tunteita. Siksi myös tulevan urbaanilegendan kulku onkin vähän eri kuin miksi sen alussa kuvasin. Ei Radanvarren Kalpea Nainen näytä alakuloiselta, ei murheelliseltakaan.

Hän näyttää - nyt lapset silmät kiinni - rehellisesti sanoen kyrpiintyneeltä.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Nyt kerron mitä aion kertoa ja sitten kerron mitä kerroin



Viimeksi kuluneet pari tuntia olen istunut tässä pöytäni ääressä ja yrittänyt kirjoittaa ensimmäistä aikuiskasvatustieteen oppimistehtävääni. Minun pitäisi tarkastella tieteenalan historiaa ja nykypäivää ja sen semmoista.

Tuntuu yllättävän hankalalta. Alan ihan vähän ymmärtää, miltä niistä ihmisistä tuntuu, joille kirjoittaminen ei ylipäätään ole luonteva itseilmaisun tapa ja joiden kuitenkin täytyy tehdä vaikkapa kirjallinen selvitys jostain asiasta. Enkö vain - kun olen ihan rehellinen - sortunut joskus ylemmyydentuntoiseen ihmettelyyn: "Mikä siinä nyt on niin vaikeaa! Sanot vaan niin kuin asia on! Älä selittele turhia, anna mennä vain!"

Ja nyt olen itse kuin ensimmäistä kertaa ikinä mitään kirjoittamassa. Ei tällä pelillä mitään akateemista oppiarvoa saavuteta kuuna päivänä, tuskin päästään edes kurssista läpi.

Ja niin kuin minä ihailen sivistystä ja oppineisuutta.



 Tässä ihailen sitä Tarton yliopiston edessä; tuo vaalea poninhäntä on minun. On muuten kaunis yliopisto. Jos olisin vielä nuori, voisin haluta tänne opiskelemaan.

No juu, mutta se kirjoittaminen. Se on vaikeaa siksi, että esseestäni pitää tulla muodollisesti pätevä eli sen pitää edustaa tieteellisen kirjoittamisen mallia. Tieteellinen kirjoittaminen puolestaan on kummallinen tapa esittää asioita siten, että ne muuttuvat vaikeiksi ja epäselviksi ja lähes mahdottomiksi ymmärtää. Kaikkein merkillisintä tieteellisessä kirjoittamisessa on se, että ensin pitää selostaa, mitä tulee tekemään.

Toimittajalle tämä on täysin vastoin kaikkea sitä, mitä on yrittänyt tähän mennessä tehdä. Ei puhettakaan, että selostaisin jutun alussa mitä siinä sanotaan, tämmöinen selittely vedettäisiin armotta yli ja kaupan päälle saisi haukut ja tapauksen toistuessa kehotuksen etsiytyä muihin töihin.

Tulee mieleeni legendaarisen toimittaja Veikko Ennalan kertoma muisto siitä, miten hän sai nuorena miehenä kirjeen isoäidiltään. Mummo oli tuskin kiertokoulun käynyt ja kirjoittaminen oli vaivalloista. Vanha nainen oli kuitenkin käynyt toimeen päättäväisesti ja kaikki kirjeenkirjoittamisen parhaat opit mielessään.
"Nyt lasken käten tämän walkian paperin pääle ja kirjoitan Sinule rakas poika. Terveisin wumu."

Siinä kaikki. Muisto kerrotaan kirjassa Neron heikkoudet.
Minusta tässä tulee aika hyvin esiin aikomusten kuvaaminen, vaikka aikomusten toteutus jääkin tapahtumatta.

Aion suorittaa aikuiskasvatustieteen perusopinnot kokonaan verkossa, kotoani poistumatta. Voin tehdä sen, sillä kaikki kurssit voi suorittaa näillä kirjallisilla oppimistehtävävastauksilla. Minun ei nyt auta muu kuin opetella tämä tieteellisen kirjoittamisen kaava ja yrittää olla siirtämättä sitä mihinkään muuhun kirjoittamiseen sillä siellä se aiheuttaisi pelkkää vahinkoa. 

Vähän tuskastuneena selailin nettiä ja etsin tietoa siitä, miten pitkä ihanteellinen oppimistehtävän vastausessee on. Löysin vastauksen: noin 15 sivua tiukkaa tekstiä. Minulla on vasta yksi koossa ja sekin työllä ja tuskalla puserrettu.

On minulla sentään varmuus siitä, että askel kerrallaan tästäkin aikomuksesta tulee valmista. Se on hyvä muistaa silloin, kun tuntuu, että edessä oleva tehtävä on kovin suuri.

Askel kerrallaan.

Näinkö muuten oikein, minulla on uusi lukija? Tervetuloa!

   

tiistai 6. marraskuuta 2012

Pashminani on väärennös?


Jätin tänään ratsastustunnin väliin, mutta hyvästä syystä. Osallistuin ammattiliittoni järjestämään kielenhuoltokoulutukseen, joka, harvinaista kyllä, pidettiin Turussa. Tämä ei ole mikään moite Turun Sanomalehtimiesyhdistystä kohtaan sillä olen itsekin ollut muutaman vuoden järjestämässä näitä koulutusjuttuja ja tiedän, mitä se on. Tähänkin koulutukseen olisi mahtunut 28 osallistujaa 15 euron omavastuuhinnalla, mutta meitä oli vain 13.

Kouluttajana oli Marsa Luukkonen, joka kiertää ympäri Suomea kertomassa kielemme ihmeellisyyksistä paitsi toimittajille, myös kaikille muille jotka ovat tarpeeksi kiinnostuneita kuulemaan. Luukkonen on koulutukseltaan äidinkielenopettaja, mutta tehnyt töitä myös kustannusalalla.

Illan tärkein sanoma taisi olla se, että kieltä pitäisi ymmärtää laajasti, mutta pienillä kielioppivirheillä ei ole väliä. Ei Luukkonen mitenkään kannustanut tekemään virheitä mutta korosti sitä, että kovin innokas virheiden ja väärien sanamuotojen etsiminen on turhaa, jos sanoma kuitenkin tulee ymmärretyksi.

Kirjoitetun sanoman, esimerkiksi lehtijutun, ymmärtämisen esteenä voi olla se, että kirjoittaja ei ole tiennyt, mitä kirjoittaa. Kun haastatellaan asiantuntijoita (siis asiantuntijoita, ei substanssiosaajia!) toimittajan pitää rohjeta kysyä, mitä asiantuntijoiden rakastamat ja muille käsittämättömät sanat tarkoittavat. Jos asiantuntija väittää, ettei jotain vieraskielistä sanaa voi suomentaa, hän joissain harvinaisissa tapauksissa saattaa jopa olla oikeassa. Se ei kuitenkaan ole mikään peruste jättää sana ilman selitystä.
- Aina ei voi suomentaa, mutta aina voi selittää, kouluttaja sanoi.

Käsittelimme myös vierasperäisiä sanoja, joita käytetään väärissä yhteyksissä. Esimerkkinä oli mm. sana "etninen". Se tarkoittaa kansallista eli esimerkiksi mämmi on Suomen etninen pääsiäisherkku. Sanaa kuitenkin käytetään vaikkapa silloin, kun halutaan ilmaista jonkun asian tai olennon yleisestä poikkeavaa ominaisuutta.

Tietysti käsittelimme myös muotisanoja, joita kenenkään ei pitäisi kirjoittaa juttuunsa. Luukkonen oli listannut sanat jalkauttaa, läpinäkyvä, ydinosaaminen, reunaehdot, eurokunto, asiakaslähtöisyys, osallistuvuusprojekti, sitouttaminen, arvojohtamisen design ja kestävä kehitys. Lista ei suinkaan ole täydellinen.

On myös sanoja, joiden merkitystä toimittajakaan ei ymmärrä.

- Onko täällä kenelläkään pashminaa, Luukkonen kysyi.

Minä viittasin. Ainakin arvelin sitoneeni kaulaani jotain pashminan tapaista.
- Mitä materiaalia se on, kouluttaja kysyi.
- Jotain villasekoitetta varmaan, sanoin.
- Ei se sitten ole pashmina, Luukkonen vastasi ja selitti, että aito pashmina on kallisarvoinen villalaatu ja siitä tehty huivi maksaa satoja euroja.

Oli oikein pakko pistää lasit päähän ja kurkistaa, mitä huiviini kiinnitetyssä pienessä lapussa luki.

"Pashmina original", siinä seisoi.

Terveisiä vain Stockmannille: ostin huivin sieltä tänä syksynä ja maksoin siitä parikymppiä. Joku siinä nyt on väärin.
Veikkaanpa, ettei ainakaan hinta. 



perjantai 2. marraskuuta 2012

Tunnustuksia

Sain Elämää Onnenpähkinässä  -blogittarelta tunnustuksen. Kiitos!

Tunnustuksen mukana tuli kysymyksiä, joihin toivottiin vastauksia. Tässä tulee:



1. Elämäsi parhain saavutus?
   - Lapset ovat hienointa, mitä olen saanut aikaan.

2. Kolme tärkeintä asiaa elämässäsi? 
   -Perhe, terveys, harrastukset.

3. Minkä näistä kaupungeista valitsisit matkakohteeksesi Pariisi, Rooma, Lontoo, New York? 
   -Kaikki ovat kiinnostavia, mutta koska olen käynyt muissa paitsi New Yorkissa, menisin seuraavaksi sinne.

4. Lempi liikuntamuotosi, kirjailijasi, musiikkisi ja taiteilijasi?
   - Ratsastus ja kävely, Aino Kallas, kaunis ja melodinen musiikki mielellään koskettavilla sanoilla höystettynä, esim. Cat Stevensin tuotanto. Jos taiteilijalla tarkoitetaan kuvataiteilijaa, en osaa nimetä ketään erityistä suosikkia. Naivismi ihastuttaa, esim. Raija Nokkala tekee ihania kuvia.

5. Harrastuksesi?
  - Ratsastus, koira, kirjat, käsityöt ja opiskelu.

En lähetä tunnustusta eteenpäin, sillä olen ehtinyt lukemaan blogeja todella vähän. Tuskin ehdin edes kirjoittaa omaani.

Kiitos kuitenkin vielä ihanasta, iloisesta kukasta ja hyvää Pyhäinpäivää kaikille!

torstai 1. marraskuuta 2012

Tumman veden päällä



Kävin elämäni ensimmäisen kerran Kansallisteatterissa. Vaikka Suomessa on monta teatteria, joissa en ole käynyt ja tuskin käynkään, juuri se, etten ollut käynyt Kansallisteatterissa, tuntui jotenkin häpeälliseltä.



Vaan nyt on tästä häpeästä päästy. Olin reissussa miehen kanssa ja menimme oikein hotelliin yöksi. Vähän niin kuin laatuaikaa puolison kanssa.

Näytelmä oli Peter Franzénin kirjaan perustuva Tumman veden päällä.  En tiedä, pidinkö siitä vai en, mutta esityksen jaksaa hyvin katsoa ja se oli varsin mielenkiintoisesti toteutettu. Itse tarina on tavallinen, liiankin tavallinen tarina juopon ja väkivaltaisen isän varjossa eletystä lapsuudesta. Paikoin esitys oli aika ahdistava.

Näyttelijät tekivät hyvää työtä. Ona Kamulla oli valtava ja erikoinen rooli kertojana. Kaipasin hänen mainiota roolihahmoaan Harvoin tarjolla tv-sarjan kesällä kuvatuissa jatko-osissa mutta nyt ymmärrän, että hänen aikansa on mennyt tämän näytelmän harjoitteluun.

Jos menette katsomaan Tumman veden päällä -näytelmää, varatkaa paikkanne katsomon takaosasta. Ymmärrätte kyllä miksi, kun näette toteutuksen.

Tähän teatterireissuun liittyi pieni pukeutumispulma: olisin halunnut laittaa jotain tosi nättiä ylleni kun kerran suomalaisen teatterielämän kansallispyhäkköön oltiin menossa ja kun muutenkin teatteriin kuuluu pukeutua hyvin. Kävin jo vähän katselemassa uusia mekkoja ja kenkiä, mutta kas kummaa ostinkin uudet vaelluskengät enkä sitten enää raaskinut käyttää enempää vaatemenoihin. Niinpä otin viime syksynä ostamani harmaaruudullisen mekon, joka on palvellut minua kiitettävästi monissa työtilanteissa ja puin sen päälleni. Kun sitten eilen illalla ennen esitystä istuimme lämpiössä ja katselimme muuta yleisöä, olin ratkaisuuni oikein tyytyväinen. Kaikki muutkin olivat arkisesti, hyvinkin arkisesti pukeutuneita. Onko se yleensäkin tapana Helsingissä vai oliko syynä arki-ilta? 

Yövyimme Hotelli Arthurissa Vuorikadulla. Se on kätevästi lähellä teatteria, mutta vielä parempaa on se, että hotelli, entiseltä nimeltään Hospiz, oli aikoinaan Aino Kallaksen kantapaikka. Kallas asui hotellissa usein Helsingissä käydessään, aina samassa huoneessa. Nykyään Arthurissa on kirjailijalle omistettu nimikkohuone.


Ei tiedetä, onko juuri tämä se oikea huone, mutta talo on joka tapauksessa oikea. Olen ennenkin yöpynyt Arthurissa; kerran vietin siellä pari päivää ja tein Kallas-pyhiinvaelluksia pitkin Helsinkiä.

Tänään, ennen kotiinpaluuta halusimme vielä tehdä jotain mukavaa ja niinpä kävimme Kasvitieteellisessä puutarhassa.


Kasvihuoneissa oli kaunista, lämmintä ja kosteaa. Ulkona sen sijaan puhalsi hyinen tuuli ja kasvihuonekäynnin jälkeen alkoi paleltaa. Kävimme vielä Hakaniemen hallissa, mutta lähdimme sen jälkeen aiottua aikaisemmin kotiin.

Seuraava kulttuurielämyksemme taitaakin sitten olla uusin Bond. Miehet tykkäävät siitä räiskesstä ja mäiskeestä, mutta on siinä naisillekin silmänruokaa. Jostain luin, että ihana James olisi välillä jopa ilkosillaan. Huh.




sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Erämaan kutsu ja kuinka siihen vastattiin

Olin viikonlopun Seitsemisen kansallispuistossa vaeltamassa. Syysretkeksi aiottu viikonloppu vaihtui talviretkeksi, mutta eipä se tahtia haitannut.

Retkueemme koostui viidestä enemmän tai vähemmän toisiaan tuntevasta naisesta, joita yhdistää rakkaus luontoon ja liikuntaan. Minä olin joukon vanhimmasta päästä mutta ehdottomasti kokemattomin vaeltaja; eräretkeilykokemukseni sisälsi tähän viikonloppuun mennessä yhden ainoan viiden päivän mittaisen tunturivaelluksen ja senkin hevosen selässä. Siksipä olin varsin ylpeä itsestäni, kun selvitin eilisen 21 kilometrin reitin siinä missä kaikki muutkin.

Yövyimme Pitkäjärven kämpässä, joka on aito metsätyömiesten majapaikka.


 Kämppä on nimensä mukaan Pitkäjärven rannalla. Vielä perjantaina järvi oli sula, mutta tänään jo ohuen jää peitossa.


Aamupuuro syötiin kynttilän valossa. Illalla teimme ruokaa ja etsimme kadonneita tavaroitamme otsalamput päässä. 


Seurueeseemme kuului myös kaksi pientä koiraa. Alakuvassa ylitämme Seitsemisjokea.



Suuri osa matkasta kuljettiin suolla. 


En omista mitään hienoja vaellusvarusteita ja ehdin jo vähän huolestua, kun ymmärsin, että voimme joutua kulkemaan tosi märissä maisemissa. Olihan minulla sentään uudet kengät, joiden piti olla vedenpitävät mutta paljonko se auttaa, jos vettä on polveen saakka? Meillä oli kuitenkin onnea, sillä reitille sattui vain pari vetistä kohtaa ja se toinen, jossa kenkieni vedenpitävyys tosissaan testattiin, osui aivan reitin loppupuolelle. Kengät nimittäin eivät pidä vettä.

Seitsemisen reitit olivat hyvin merkittyjä ja kaikki muukin tuntui hyvin hoidetulta. Opastuskeskuksessa oli ystävällistä ja asiantuntevaa henkilökuntaa. Voin suositella.

Olen haaveillut eräretkeilystä monta vuotta ja nyt sitten pääsin kokeilemaan, mitä se käytännössä tarkoittaa. Nyt tiedän, että minun lajini on korkeintaan tällainen päiväretkeily. Ei sen takia, ettenkö jaksaisi kävellä vaan siksi, etten jaksaisi kantaa rinkkaa. Kun on kolmekymmentä vuotta roikottanut painavaa kameralaukkua olallaan, olkapää on siinä kunnossa, ettei se kestä.

Tosi hyvä, etten ole lähtenyt testaamaan rinkan kanssa millekään raskaan sarjan erävaellukselle. Sieltä minut olisikin todennäköisesti saanut hakea jollain medihelillä takaisin.




torstai 25. lokakuuta 2012

Räävitöntä menoa ruokakaupassa



Ruokakaupan hedelmä- ja vihannesosastolla tapahtui seuraavaa:

muuan mies oli vaimonsa kanssa ostamassa kukkakaaleja. He sulloivat suuriin muovipusseihin komeita kukkakaaleja silmiinpistävän paljon. Ei siinä silti ollut mitään merkillistä. Mutta siinä oli, että mies oli ottanut kauppaan mukaansa veitsen, jolla hän poisti jokaisesta kukkakaalista kaikki vihreät lehdet ja muun kelpaamattoman, sekä paloitteli muutaman kukkakaalin ja otti niistä vain osia mukaansa.

Ei tämmöinen käy laatuun. Mitä siitä tulisi, jos kaikki perheenemännät kulkisivat veitset taskussaan ja pilhoisivat tuotteita mielensä mukaan ennen ostamista ja maksamista?

Entäs se sitten, että ruokakauppoja ja niiden henkilökuntaa kyllä ohjataan ja määrätään ja valvotaan siinä miten elintarvikkeita myydään ja käsitellään, mutta sitten, kun omenat ja appelsiinit on saatu esille niille saakin tehdä mitä vain? Kuka tahansa visvatautinen saa klähmiä ja rutistella hedelmiä ja vihanneksia kenenkään estämättä.

Seuraavassa kaksi aiheeseen sopivaa kuvaa. Niissä on ruokaa.


 Hinnoista näkee heti, ettei näitä kuvia ole otettu Suomesta. Ei olekaan, ne ovat Tartosta viime kesältä. Hinnat ovat kuitenkin euroja.

Toinen ruokaan liittyvä harmitus josta minun on jo monta kertaa pitänyt purnata, ovat television suttukokit. On kokkiohjelma mikä tahansa, siellä häärii joku hiukset auki ja paljain päin. Ruokia, jopa salaatteja, sekoitetaan paljailla käsillä, mutta käsien pesua ei esitetä. Olenko ainoa, jonka ruokahalu menee jo tässä kohtaa?

Kuinkahan monet muuten yleensäkään pesevät kätensä kunnolla? Aika usein käsienpesua saa esittää se, että kädet kastellaan äkkiä ja kuivataan puolihuolimattomasti. Tai ei pestä ollenkaan: viimeksi kun olin ison kauppakeskuksen vessassa pesemässä käsiäni, vessakopista tuli nainen ja meni ulos käsiään pesemättä. Oli tietysti matkalla heviosastolle rutistelemaan tomaatteja.

Maailmassa piisaa epäkohtia. Ne huomaa sitä paremmin, kun on jo valmiiksi sopivan ärtyisällä tuulella.
Se ehkä liittyy tähän ikään.
Se liittyy tähän ikään.

Tässä iässä nainen - tahtoi tai ei - alkaa temperamentiltaan muistuttaa kaukaasianpaimenkoiraa. Tiedätte varmasti ne hellyttävästi nallekarhua muistuttavat luppakorvat, jotka yleensä ovat lempeitä ja rauhallisia ja joiden arvaamattomuus piilee siinä, että niillä on räjähtävä temperamentti.   

 Kesken mitä leppoisimman yhdessäolon ne paljastavat terävät hampaansa ja käyvät sumeilematta kimppuun, tappoaikeissa.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Aikuiskasvatusta opiskelemaan

Koko alkusyksyn minulla on ollut kova polte aloittaa taas opiskelu. Nyt, kun näyttää siltä, että minusta tulee aikuisopettaja päätin, että seuraava opiskeluaihe on sitten aikuiskasvatustiede. Aloitin tänään.

Tällä kertaa aion opiskella verkon kautta ja suorittaa aikuiskasvatustieteen perusopinnot Jyväskylän avoimeen yliopistoon. Jyväskylässä on Turkua laajemmat mahdollisuudet suorittaa eri aineiden perus- ja vieläpä aineopintoja etäopiskeluna.

Kävin jo kirjastossa ja hain ensimmäisen kurssikirjan, Aikuiskasvatus tieteenä ja toimintakenttänä.

 Tuo edellinen yksinkertainen lause sisältää useita todella hienoja asioita:

a) Lähelläni on kirjasto.
b) Se on auki myös sunnuntaisin.
c) Kurssikirja oli lainattavana.
d) Se ei maksa mitään.

Lisäksi siihen sisältyy - vaikka sitä ei suoraan sanota - myös se, että:

e) Ensimmäisen kurssin oppimateriaalina on myös aikakauslehti nimeltä Aikuiskasvatus, tarkemmin lehden numero 4 vuodelta 2006. Kirjastovirkailija ei ihmetellyt yhtään, vaikka kysyin lehteä, tyynesti hän opasti minut suunnattomaan lehtivarastoon, jossa yhdessä totesimme, että Aikuiskasvatus 4/2006 näkyy oleva lainassa mutta se palautunee ensi viikolla, jolloin minä saan sen.
f) Tämäkään ei maksanut mitään.

Koko tähän aikeeseeni sisältyy myös se suunnattoman hieno asia, että:

g) Minulla on vapaus opiskella.
h) Saan vapaasti valita opiskelupaikan ja -tavan.
i) Tämä maksaa minulle vain 30 euroa per kurssi tai 200 euroa vuodessa.

Kuka vielä sanoo, ettei verorahoille saa vastinetta?

Sinne ne sitten menee, vanhojen ämmien opiskeluun, joku vastaa.

Ja mikäs siinä, saa sanoa.

Olisinko ehkä nuorena tehnyt toisenlaisia valintoja jos olisin saanut käsiini vaikkapa kirjan Kunnian kevät? Lainasin senkin tänään, lähinnä omaa nuorisoani ajatellen, mutta sitten innostuin itse lukemaan tuota mainiota opusta.

Jaakko Mäki-Petäjä on yhden sortin jari sarasvuo, menestyjien valmentaja. Hänen oma opiskelutaipaleensa ei kuitenkaan ollut aivan mutkaton mistä hän kertoo kirjansa alussa hulvattoman hauskasti. Kirja itse antaa ohjeita pääsykokeisiin valmistautumiseen.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen nuori Jaakko piti itseään varsin kovana jätkänä joka ottaa opiskelupaikan mistä tahtoo, olivathan sukulaiset ja jokunen opettajakin sanoneet häntä "lahjakkaaksi nuoreksi mieheksi". Ylimielinen asenne mureni sitä mukaa, kun pääsykokeet toisensa jälkeen osoittautuivat ylivoimaisen vaikeiksi. Kohta oltiinkin jo tässä: "---statukseni elokuussa 1996: olin lähes 21-vuotias, en opiskelija, en työssä käyvä, en työtön. Olin kirjoilla mummoni luona Käpylässä, mutta oikeasti lokittelin tyttöystäväni kämpässä siipiveikkona. Asiaa ei auttanut se, että olin lisäksi veltto kuin kerjäläisen kelkannaru."

Tällä tarinalla oli onnellinen loppu, nuorukainen aikuistui lähes yhdessä yössä ja ymmärsi, että tavoitteiden eteen on pakko tehdä töitä.

No, enpä usko, että minua olisi nuorena tämäkään kirja auttanut. Olisin vähäksi aikaa voinut innostua ja jättänyt leikin pian kesken.

Tapasin muutama päivä sitten kaupungilla erään lukioaikaisen opiskelutoverini. Olikin tosi mukava jutella ja päästä onnittelemaan, sillä tämä toinen aloitti opiskelun myöhemmin kuin minä ja sai lakkinsa viime keväänä. Puhuimme opiskelun ihanuudesta ja kerroimme uusista suunnitelmistamme. Tuttavani sanoi, että hänellä olisi kova halu pyrkiä opiskelemaan teologiaa johon minä tietysti vastasin, että yritä ihmeessä, miksi et yrittäisi?

Ulkoisesti me kaksi naista, suunnilleen samanikäisetkin, näytimme varmasti mitä tavallisimmilta, varsin kunnollisilta, säntillisiltä perheenäideiltä. Lähes kunniamartoista olisimme saattaneet käydä, luulen. Ja kuitenkin kun me aloimme muistella nuoruuttamme ja niitä syitä, joiden takia koulunkäynti ei silloin onnistunut, esiin tuli kaikkea muuta kuin säntillisyyttä. Tunnustimme molemmat olleemme kauheita lintsareita, täysin keskittymiskyvyttömiä kouluhäirikköjä ja murheenkryynejä.

- Nykyään sellaisille annettaisiin joku diagnoosi, minä sanoi.
- Niin ja laitettaisiin jonnekin  erityisluokkaan, hän vastasi.

Nyt voin sanoa, että hyvä, kun minulla on tällaisia kokemuksia. Se avartaa oppimisen näköaloja ja ymmärrystä erilaisia oppijoita kohtaan. Ainakin toivon niin.

Enhän minäkään ollut ihan toivoton tapaus vaikka joku saattoi niin ajatella.





torstai 18. lokakuuta 2012

Uusille urille



Ihmisen pitää yrittää toteuttaa unelmiaan, ettei ala sitten myöhemmin kaduttaa. "Myöhemmin" on, kuten tiedämme, se kuuluisa kuolinvuode, jolla hauraina ja tuskin järjissämme suremme kaikkia tekemättömiä asioita ja sanomattomia sanoja.

Minulla on jo monta vuotta ollut haaveena päästä opettamaan kirjoittamista.

- Olisi niin mukava vetää vaikka jotain eläkeläisten kirjoituspiiriä, olen sanonut ystävilleni monta kertaa. Sanonut, mutta en tehnyt asialle mitään koska ajattelin, että voidakseni opettaa muita, minun itseni pitäisi vielä opiskella paljon lisää.

Viime maanantaina päätin kuitenkin kokeilla kepillä jäätä. Ei se mitään maksa, jos kysyy, tuumin ja lähetin vähän sähköpostia Laitilan ja Uudenkaupungin seudun kansalaisopiston rehtorille. Pääsisinkö minä teille opettamaan?

Rehtori vastasi muutaman tunnin kuluttua ja toivotti tervetulleeksi. Ja nyt me olemme jo suunnittelemassa kursseja, jotka todennäköisesti alkavat tammikuussa.


Kuva ei liity asiaan mitenkään, onpahan vain somisteena.

Keskeneräisistä asioista ei pitäisi kertoa julkisesti sanoo taikauskoinen minäni. Menköön tämä nyt kuitenkin samaan sarjaan kuin muuttoaikeemme, josta olen kertonut laveasti ja mitään salaamatta. Ehkä siitäkään ei tule mitään.

Toinen pitkäaikainen haaveeni, hoitoalalle palaaminen, on tähän mennessä toteutunut vain sen yhden iltavuoron verran. Turussa joko ei ole pulaa sijaisista tai sitten juuri minunlaiselleni ihmiselle ei ole missään mitään käyttöä. Vähän katkera tosiasia on sekin, että minun on todella paljon järkevämpää suunnata energiani kirjoituspuolelle kun se palkkauksessa kuitenkin arvostetaan noin kolme kertaa niin arvokkaaksi kuin ihmisten hoitaminen.

- Minusta tulee opettaja, riemuitsin miehelle aamulla.
- Onneksi olkoon, hän sanoi.
- Siinä on nyt vaan yksi pikku juttu...
- ?
- Voitaisko me muuttaa Laitilaan jo tammikuussa?

Se oli vitsi. Eihän täältä nyt ole kuin reilut 60 kilometriä Uuteenkaupunkiin. Xantiassakin vielä moottori hyrrää, vaikka kaikenlaista vanhuuden kremppaa on muuten ilmennyt.


sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Ei älvsbylle

Olin muutaman päivän maalla. Minulla oli useita haastatteluja Uudenkaupungin ja Laitilan suunnalla ja siksi oli kätevää asua Vanhalla Maatilalla ja käydä jutunteossa sieltä käsin. Aamuisin alkoi olla aika hyistä pestä hampaita saunan takana, muuten kaikki sujui hyvin.

Olemme nyt vakavasti suunnittelemassa uuden talon rakentamista Vanhan Maatilan viereen. Siis juuri sitä, mistä monta blogikirjoitusta sitten sanoin, että Ei Ikinä.

Toteutuakseen suunnitelmamme edellyttää yhtä ja toista. Ensin sen, että isännöitsijämme saa otettua taloyhtiömme hallitukseen yhteyttä jotta me pääsemme hakemaan rakennuslupaa niihin muutostöihin, joita aiomme tehdä ennen kuin voimme laittaa toisen kaupunkiasunnoistamme myyntiin. Sitten sen, että saamme sen luvan ja teemme ne työt jotka eivät ole aivan vähäisiä, laitamme asunnon myyntiin ja saamme sen myytyä.

Tämä on ensimmäinen askel.

Toinen on se, että tilaamme jonkun ammattimiehen hajottamaan vanhan navettamme ja viemään jätteet pois. Sitten tai oikeastaan jo sitä ennen pitää rakentaa huusi ja puuvaja sillä ne menevät vanhan navetan mukana.

Minkä jälkeen voimme lähestyä Laitilan rakennusvalvontaa ja hakea lupaa uudelle talolle.

Tai ehkä järjestys ei ole tämä? Jossain kohtaa tulee se suuri askel, jolloin meidän pitää pystyä valitsemaan tuleva talomme. Me aiomme hankkia talopaketin ja niin valmiiksi rakennettuna kuin se taloudellisesti on mahdollista.


 Emme enää käy katsomassa valmiita, käytettyjä, myytäviä taloja. Nyt käymme talopakettikauppiaiden talonäyttelyissä. Viimeksi olimme katsomassa tätä Älvsby-taloa. En pitänyt siitä. Yhtään.

Lisäksi surffailen valmistajien sivuilla tutkimassa pohjapiirustuksia sekä sellaisilla keskustelupalstoilla, joilla keskustellaan talopaketeista ja valmistaloista. Tiedän, että Kastelli-talo on Suomen myydyin, että heidän Karelia-mallinsa on kaunein niistä, jotka kävisivät meille, että Jukka-taloilla on tähän asti paras pohjapiirros eräässä mallissaan, että Muurame-taloilta saa myös maalämmön pakettihintaan ja että Jetta-taloilla on konttori tässä lähellä meitä. Myös sen, että Sievi-taloilla on houkuttelevia malleja mutta ei näköjään toimintaa Varsinais-Suomessa.

Lisäksi tiedän paljon, paljon muuta mutta en sitä, mitä haluaisin.  

En uskonut, että voisin koskaan haluta uutta taloa. Ehkä tämä talonhankkimisprojektimme on kuitenkin ollut niin pitkä, että muutos on päässyt tapahtumaan. Nyt ajatus uudesta, omien toiveiden mukaan suunnitellusta talosta tuntuu äärimmäisen houkuttelevalta. Talosta, jossa olisi otettu huomioon pesukoneen, kuivurin ja kuraisen koiran tarvitsemat tilat ja jossa kaksi vanhenevaa ihmistä voisi asua kohtuullisen mukavasti.

Tulevaisuutta voi kuitenkin valmistella monin tavoin. Tänään kun tein lähtöä kaupunkiin, tein vielä viime töikseni vähän istutushommia. Laitoin kolmekymmentäneljä kukkasipulia suulin eteen viime vuonna istuttamieni ruusu- ja kuusamaköynnösten seuraksi. Neljätoista vaaleanpunaista tulppaania ja kaksikymmentä sinistä helmihyasinttia.Taputtelin ne hellästi maahan ja toivotin pitkää ikää sekä paljon lapsia.

Jo talon ostaminen tuntui pitkältä ja hankalalta ajatukselta. Talon rakentaminen vasta pitkältä tuntuukin. Olen täysin tietoinen siitä, että hankkeemme saattaa raueta ja valua tyhjiin ns. luonnollisen poistuman takia. Mutta siihen asti on lupa haaveilla.




sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Kaikki on nykyään niin liikuttavaa



Minulla on tänään nimipäivä. Ei se mikään iso juhla ole, mutta tällä kertaa tunnen saaneeni ylenpalttisesti huomiota ihan vain siksi, että nimeni on Pirkko. Mikä ei muuten ole mikään suositus. Vanhempani taisivat nimetä minut Pirkoksi sen takia, että samana vuonna kun synnyin, Pirkko Mannola valittiin Miss Suomeksi.

Liikuttava päivä kuitenkin. Sain Rainelta lahjaksi tavattoman kauniin kirjan, Anna-Mari Kaskisen runokirjan Hehkuvin värein - sanoja vuosien kauneudesta.



Kirjan lukemisesta ei tahtonut tulla mitään, liikutuin niin, että silmälasit huurtuivat.

- Tarkoitus oli kyllä ilahduttaa, mies sanoi.
- Minä olenkin ilahtunut, nyyhkin.

Mutta kun kaikki on nykyään niin liikuttavaa.

Hetken me kukimme tässä,
ystävä, rinnakkain.
Valossa, pimeässä 
vierelleni sinut sain.
---
Hetken me kukimme tässä.
Ojenna kätesi.
Ilossa, ikävässä
tunnenhan lämpösi.

Yksinkertaisia, sydämeenkäyviä säkeitä. Sopivia vanhalle vaimolle. Ja kuin niitä täydentämään menimme vielä katsomaan elokuvan Lemmenlomalla. Siinä Meryl Streep ja Tommy Lee Jones esittävät yli 30 vuotta naimisissa ollutta avioparia, joka menee pariterapiaan. Kuulostaako kevyeltä? Menkää katsomaan, mutta ottakaa nenäliinoja mukaan. Hävetti oikein, kun paruin elokuvan alusta loppuun vaikka välillä toki naurattikin aika makeasti.

 Luulin olevani ainoa liikuttunut.

- Sinä nyyhkit vasemmalla ja se toinen nainen oikealla puolella, Raine sanoi kun tulimme ulos Kinopalatsista.

Liikutuksen uuvuttama nimipäiväsankari kiittää ja vetäytyy yöpuulle.

torstai 4. lokakuuta 2012

Koirani tarvitsee psykoterapiaa


Televisiossa pyörii parhaillaan mainos, jossa mies ulkoiluttaa koiraa iltapimeällä. Miehellä on kiire kotiin katsomaan jääkiekko-ottelua, koiralla taas ei ole kiirettä mihinkään.

-Samaa puskaa haistellut jo vaikka kuinka kauan. Pistäs nyt torttua tulemaan, että päästään katsomaan matsia, mies jupisee.

Voi, kuinka minä samaistun siihen  mieheen! Tänäänkin aamuyöstä, kun Nonna taas oli herättänyt koiraportin kolistelulla ja minä seisoin narunjatkona junaradan varressa. Päälläni oli pyjama ja sen päällä jotain hätäisesti kokoiltuja vaatekappaleita, silmät ristissä ja tukka silmillä.




                                                              Minäkö joku yöhäirikkö?


                                            
                                                       En kai... minkäs vatsavaivoille mahtaa.


Luulen - olen aika varma - että Nonnan vatsavaivat ovat psyykkisiä. Ei se tosin voi syödäkään juuri mitään ilman, että maha on ruikulilla, mutta varsinkin henkiset järkytykset pistävät vatsan sekaisin. Henkiseksi järkytykseksi kelpaa esimerkiksi se, että minun sijastani isäntä vie koiran iltapissalle tai että päivälenkki tehdään paikassa, jossa sitä yleensä ei tehdä.

Koirani tarvitsee psykoterapiaa. Ja kohta minäkin olen terapian tarpeessa, jos en saa nukkua.

Aamuyöllä siellä radan varressa tapahtui näinkin: kun koira sai minut sängystä ja pääsi ulos, sillä ei tuntunutkaan olevan erityisempää kiirettä. Häntä heiluen se haisteli toisten jätöksiä ja kun pääsimme kadun yli ja meluaidan taakse, se muina koirina laski takamuksensa, teki pienet pissat kuin näön vuoksi ja kääntyi takaisin kotiin.

- Et ole tosissasi! Väitätkö, että herätit minut tämän takia? Nyt takaisin ja tositoimiin, minä komensin.

Kuuliaisesti Nonna kääntyi, etsi hyvän paikan ja pisti torttua tulemaan.

 Ei onnistuisi minulta. Käskystä. 

lauantai 29. syyskuuta 2012

Lue vielä hetki


Esikoinen lähti miehensä kanssa konserttimatkalle Helsinkiin ja minä pääsin lapsenvahdiksi. Samaan kohtaan sattui tyttärenpojan yhdeksäs syntymäpäivä.

 Nuorella miehellä oli vain yksi lahjatoive, polttomoottorikäyttöinen, kauko-ohjattava auto. Hän ei ilmeelläkään näyttänyt pettymystään kun mamman paketista paljastui pyjama ja lastenkirja. Vaikutti jopa iloiselta, puki pyjaman päälleen ja luki kirjan saman tien.

Sankarin isosiskon kanssa pohdimme kaikenlaista. Hän kertoi itselleen tärkeästä asiasta, jota eräs toinen sukulainen "Ei voi ymmärtää, kun on niin vanha". Minä sanoin, ettei vanhuus tee kenestäkään ymmärtämätöntä, päinvastoin. Vanhat ihmiset voivat olla paljon avarakatseisempia kuin nuoret, vanhat ovat jo nähneet niin paljon. Ymmärtäminen on persoonallisuudesta kiinni, jos ei ymmärrä vanhana ei ole nuorenakaan ymmärtänyt.

Mistä lapsille syntyy käsitys siitä, että vanhat eivät tajua mistään mitään? Syntyisikö siitä, että me vanhemmiten mielellämme huomautamme miten emme enää pysty emmekä käsitä kun olemme jo niin vanhoja?

Illalla saattelin lapset nukkumaan ja luin heille Ella-kirjaa, "Ella ja äf ykkönen". Ääneen lukeminen on mukavaa, sitä mukavampaa, kun kuulijakunta on kiitollista.
Sitä vain ihmettelen, että miksi kirjailija Parvela, opettaja sentään, käyttää sellaista sanaa kuin "porukka". Ihan teki pahaa sanoa se ääneen ja melkein ryhdyin opettamaan lapsia, että älkää ikinä käyttäkö tätä sanaa missään, se on huonoa kieltä. Laittavat raukat vielä ylioppilasaineeseensa ja se on siinä sitten, mahdollisuudet menneet. Sain pidäteltyä, mutta vieläkin mietin, että olisi pitänyt.

Lopetin kohtaan, jossa Ella ja kumppanit pääsivät pälkähästä.

- Lue vielä.
- Jos ei nyt enää, sisko nukkuu jo.
- Ei sitten. Hyvää yötä.
- Hyvää yötä. En ole täällä aamulla kun heräät, isä ja äiti ovat sitten jo kotona. Nuku hyvin. Hyvää syntymäpäivää.

Otin oman iltalukemiseni ja vetäydyin sohvalle odottamaan kotiintulijoita. Sain seurakseni Äkäisen Pienen Koiran, joka kaivautui saman peiton alle ja asettui jalkojeni päälle nukkumaan. Alakerrassa Iso Vanha Koira huokaili ja vaelteli eteishallissa etsimässä parasta makuupaikkaa. 
Rankka sade piiskasi suuren, vanhan talon kattoa.

Pieni koira nukkui niin sikeästi, hievahtamatta, että minun piti välillä tunnustella, onko se edes hengissä.

Yöllä kun ajoin kotiin, sade oli laannut ja oli täysikuu.

Kotona Nonna tutki minua kiivaasti ja epäluuloisena kuin mustasukkainen aviomies: missä sinä olet ollut, kenen kanssa?





torstai 27. syyskuuta 2012

Kaukana kavala maailma

Kaksi viikkoa sitten tähän aikaan makasin kylpyammeessa. Tunsin oloni kurjaakin kurjemmaksi ja kokeilin, josko lämmin vesi auttaisi siihen. Auttoi se vähän, mutta olin joka tapauksessa sairastunut tänä syksynä jylläävään inhottavaan flunssaan.

 Seuraavat päivät yritin selviytyä välttämättömistä töistäni ja selvisinkin, vaikka noloja tilanteita ei voinut välttää: istuin haastattelemassa Arvovaltaista Herraa, välissämme kahvit ja korvapuustit ja minulla alkaa räkä valua niin vastaansanomattomalla voimalla, että hyvä kun ehdin pyydystää sen nenäliinaan ennen kuin se oli pöydällä.

- Anteeksi nyt, mutta minun on ihan pakko niistää, ähkin liinani takaa ja Arvovaltainen Herra nyökkää suopeasti ja sanoo, että ilman muuta vaikka ihan varmasti jo näkee itsensä tautivuoteella kaikki tärkeät tapaamiset missattuina.

Kun sitten sain välttämättömät työni tehtyä, pakkasin itseni ja koiran autoon ja ajoin maalle. Raikas maalaisilma parantaisi. Kuin myös se, että jätin kannettavan kotiin ja päätin elää kuin erakko, mistään tietämättä, selvää ottamatta ja ketään tapaamatta.





Ensi töikseni minun piti vähän somistaa. Menomatkalla ajoin Laitilan Agrimarketin kautta ja siellä myytiin pieniä syklaameja eurolla kappale. Ostin niitä kolme, hain metsästä vähän sammalta ja jäkälää lisäksi ja tein salin ikkunalle pienen asetelman.

    
 Vanhan Maatilan keltaisessa makuukamarissa nukkuu hyvin ja sikeästi. Eräänä aamuna heräsin kello 6.15 siihen, että pilkkopimeällä pellolla jyrisi traktori. Naapurin aamuvirkku isäntä siellä jo järjesti rehupaalejaan, jotka edellisenä iltana oli käynyt tekemässä. Toki ymmärrän, että 6.15 on maaseudulla täyttä työaikaa ja ymmärsin olla häpeissäni siitä, ettei meillä vielä valo kajastanut mistään ikkunasta.



Tiistaina kävin sentään ratsastamassa, sen verran tapasin ihmisiä. Tämä kuva on muutaman vuoden takaa, mutta siinä on kuitenkin suosikkipoikani Heimir. Kysyin taannoin Jaakkolan tallin Mariannelta, saisinko ratsastaa Heimirillä joka kerta ja Marianne lupasi. Olen siitä tosi onnellinen, sillä olin jo vähän kyllästynyt vaihtamaan hevosta. Se on vähän niin kuin vaihtaisi alvariinsa miestä, vaikka yhdenkin opettelussa on työtä kylliksi.  



Luumut olivat kypsyneet.
Kun ostimme Vanhan Maatilan, sen vanhat luumupuut olivat pelkkä villiintynyt pusikko, josta ei tiennyt, mitä se oli saatikka että siellä olisi kasvanut jotain syötävää. Raivasin puskat, jätin muutamia runkoja jäljelle ja pidin ympäristön siistinä. Parin kevään päästä puihin tuli muutama valkea kukka, seuraavana vuonna enemmän ja sitten jo muutama luumu. Nyt puut kantavat runsaasti hedelmää ja luumut ovat todella mehukkaita ja hyviä. 

Korjasin muutakin satoa: pakastin persiljaa ja ruohosipulia koko talven tarpeisiin. Kävin myös sienessä ja löysin enemmän ja nopeammin suppilovahveroita kuin koskaan ennen.


Tein käsitöitä. Virkkaan peittoa isoäidinneliöistä. Peitto valmistuu tai ei valmistu, pääasia, että käsillä on tekemistä ja värit ovat kauniita.


Luin.

 Anna Kortelaisen Naisen tie eli L.Onervan kapina oli hyvin mielenkiintoinen. Kirja kertoo lähinnä L.Onervan nuoruusvuosista ja antoi paljon uutta tietoa tuosta monilahjakkaasta naisesta.

Olen taipuvainen ihastumaan kirjailijoihin ja muutamat heistä, kuten Aino Kallas ja Kalle Päätalo ovat kulkeneet pitkäänkin mukanani. L.Onerva ei kuitenkaan koskaan ole sytyttänyt, ei muuten kuin historiallisen sijaintinsa kautta, sen elämänpiirin jossa hän vaikutti ja joka minua muuten kiinnostaa. Ihailla häntä kuitenkin täytyy, niin sinnikäs ja rohkea hän oli.

Kuinka paradoksaalista oli sitten se, että tuo rohkea uuden ajan airut, vapaa sielu, suljettiin vuosiksi lukkojen taakse mielisairaalaan.

Keski-ikäisen lapsuusmuistoihin Onerva kuuluu: radiosta, jossa siihen aikaan oli tai tuntui olevan vain yksi kanava, tuli usein joku:"Leevi Madetojan sävellys L.Onervan tekstiin".


Yksi minua erityisesti koskettava kohta kirjasta löytyy. Onerva kirjoitti Helsingin Sanomiin vuonna 1918 otsikolla Taiteilijain puolesta mm. seuraavaa:
"Kuinka moni alkujaan hieno ja lahjakas runoilijasielu on aineellisten olosuhteiden painostuksesta joutunut esim. sanomalehtityöhön, joka on jokaisen kirjailijan lähin ammatillinen siwukäsityö! Hän aikoo tehdä sitä ensin wain muun ohella lisätulokseen, mutta se wiekin koko ihmisen ja, mikä pahempi, se murentaa rikki mielikuwituksen, runoilijan ainoan pääoman. Mikä tragiikka!"

Voi Onerva, miten oikeassa olet! Sanoo tämä alkujaan hieno ja lahjakas runoilijasielu...

Toinen maaseutuviikolla lukemani kirja kertoi rahan maailmasta. 1993 ilmestyneessä kirjassa esitetään yksi näkökulma siitä, miten Skop 1980-luvulla keinotteli rahamarkkinoilla, onnistui ja epäonnistui ja veti mukanaan suuren joukon syyttömiä ja harhaanjohdettuja ihmisiä.

 Kylmäävää luettavaa. Erikoisesti kirjan lopusta löytyvät Björn Wahlroosin sanat: "Tätä maata on johdettu huonolla informaatiolla, ohuella ammattitaidolla, amatöörimäisesti. On aivan uskomatonta, miten vähän keskimääräinen keskuspankin johtokunnan tai valtioneuvoston jäsen näyttää tajuavan taloudesta. On ihmeellistä, että joku voi asettaa kysymyksiä sellaisella olettamuksella, että meillä istuisi päättävillä paikoilla "hyvin informoituja", ammattitaitoisia, kansainvälisessä tietovirrassa istuvia ja siitä ymmärtäviä henkilöitä! Kuva Suomen Pankin erinomaisen ammattitaitoisista johtajista on käsittämätön."

Tämän Wahlroos sanoi 20 vuotta sitten. Nythän kaikki on toisin, onhan?